Kun lueskelin viime viikolla vanhoja päiväkirjojani, innostuin myös lukemaan toista kirjaa, johon lapsena kirjoitin ajatuksiani siitä miten universumi toimii. Alkuun on kirjattu juhlallisesti sisällysluettelo ja ”Elisa Lepistö 3B, Ajatuksia ja kuvitelmia eri asioista”. Siellä on muun muassa pohdintojani rinnakkaistodellisuuksista ja jumalakäsityksestä. Mielenkiintoisin mielestäni oli teksti, joka on otsikoitu dramaattisesti kuolemaksi. 

”Pienenä luulin että kun kuolee ja ihminen haudataan, hän lentää taivaaseen tai jos on ollut paha niin joutuu helvettiin. Mutta nyt isompana olen miettinyt sitä asiaa ja tullut siihen tulokseen että ihmisen ruumis vain kuolee ja sielu syntyy sitten uudelleen joskus vaikka sadan vuoden päästä toisessa ihmisessä pukeutuneena eri ruumiiseen. Näin ihminen voi elää monta kertaa uudelleen kunnes on oppinut elämän ”asiat” ja tarkoituksen ja sitten pääsee parempaan elämään jossain muussa maailmassa. Ja lopulta kun on käynyt kaikki elämät ”läpi”, hän pääsee ”paratiisiin” koska hän on oppinut kaikki asiat. ”

Ensinnäkin kovasti nauratti nuo ”pienenä luulin” ja ”nyt isompana olen miettinyt” sillä teksti on kirjoitettu vuonna -97. Myös lainausmerkkien käyttö on ollut selkeästi kovaa huutoa. Olisinkohan juuri oppinut niiden tarkoituksen? Näistä huolimatta kuitenkin eniten yllätti se, kuinka nuorena olen ajatellut monista asioista hyvin samalla tavalla kuin tänä päivänä. Ja kuinka moni näistä asioista on sellaisia, että kun on keksinyt jonkun selityksen jonka hyväksyy mielessään, loppuu sen kyseenalaistaminen? 

Kaipa ihminen kaipaa jotain selitystä tälle kaikelle, ja kun sitä valmista vastausta ei ole saatavilla, pitää sellainen kaivaa mielikuvituksen uumenista. Koen sen jotenkin lohdulliseksi ajatukseksi, että sielu jatkaa matkaansa jollain tavalla. Ettei kuolema ole niin lopullinen. Vaikka tiedän että tämä on itse itselleni sepustama tarina, tuo se silti lohtua.

Jäin kuitenkin pohtimaan tuota lapsen uteliasta mieltä ja mielukuvitusta. Sitä kuinka hienoa olisi, jos sen iän tiedonjanon saisi pidettyä itsellään läpi elämän. Rakastan lukea Hesarista lasten tiedekysymyksiä ja usein ajattelen, miten en olisi osannut itse kysyä niitä. Tänä vuonna pyrin olemaan uteliaampi ja kyseenalaistamaan entistä enemmän kaikkea. 

Välillä nimittäin saa itsensä kiinni jostain ihan irrationaalisesta mielipiteestä, joka lähemmällä tarkastelulla on peruja jostain lapsena oppimastaan. Joku auktoriteetti on saattanut takoa jonkun faktan päähän ihan vain sanomalla ”koska se nyt vaan on näin”. Välillä tällaiset jutut juurtuvat niin syvälle mieleen, ettei niitä edes tajua haastaa.