PAHUUDESTA JA HYVYYDESTÄ

Olen miettinyt lähipäivinä pahuutta ja hyvyyttä ja sitä, onko meillä myötätuntoa luonnostaan vai onko sekin jotain, mikä meille on opetettu. Katselimme ensimmäisen jakson The Man In The High Castle-sarjasta, jossa siis kuvataan alternatiivista 60-lukua. Sellaista, missä natsit olisivat voittaneet sodan. 

En halua paljastaa sarjasta liikaa, mutta siinä oli esimerkiksi kohta, jossa ilmassa leijui tuhkaa ja sen todettiin tulevan sairaalasta, jossa kuolemansairaita ja pahasti vammautuneita poltettiin. Tämä sai miettimään, kuinka paljon pahuutta ihminenkin on jo täällä tehnyt, tekee edelleen ja voisi tehdä vielä pahempaakin, mikäli meidän moraalinen kompassimme olisi viritetty hiukan eri tavalla. 

Meille opetetaan jo pienenä, mikä on oikein ja väärin. Esimerkkinä: ihmisiä ei saa tappaa, eläimiä saa. Ei lapsille ole vielä aina selvää, mikä on moraalisesti hyväksyttävää. Itse olin välillä ihan kamala lapsena. Kerran vein parhaan kaverini tarhan pihaan ja jätin hänet sinne, vaikka hän ei osannut reittiä kotiin. Ja onhan Kärpästen herra myös yksi osoitus tästä. 

Näitä sääntöjä kuitenkin on miljoonia, jotka muodostavat pikku hiljaa käsityksemme maailmasta. Välttämättä näitä ohjeita ei ala edes kyseenalaistamaan, sillä lähes kaikki toimivat niiden mukaan. 

Ovatko kaikki hyveet siis lopulta opittuja? Olisiko ihminen luontaisesti antelias,oikeudenmukainen tai empaattinen, mikäli sitä ei olisi hänelle opetettu? Mitä ajatuksia teillä herää tästä?

Kuvat: Sara / Tickle Your Fancy