Puhutaan rahasta
Lilyssä on käynyt kuumana rahakeskustelu muutaman päivän ajan, ja hyvä niin. Raha on kuin onkin todella vaikea aihe puhua, jopa ihan parhaimpien ystävienkin keskuudessa. Elän itse sellaista aikaa, että tuloerot ovat melko suuria ystäväporukan sisällä. Jotkut ovat jo päässeet todella hyviin tienesteihin kiinni ja työskentelevät esimerkiksi esimiestehtävissä, kun samalla toiset suorittavat vasta tutkintojaan, ja tulevat toimeen pelkällä opintolainalla. Silti rahasta tuntuu olevan vaikea puhua. Sen vähyyttä hävetään ja peitellään, eikä varakkaassa asemassa oleva aina välttämättä tajua, mitä tarkoittaa se että johonkin ei ole rahaa. Pahimassa tapauksessa ihmiset ajautuvat velkakierteeseen, yrittäessään pitää yllä elämäntyyliä, johon itsellä ei olisi vielä mahdollisuutta.
Mirvaannamarian kirjoitti keskustelua herättäneen tekstin siitä, ettei raha ole onnellisuuden mittari, vaan siihen vaikuttavat aivan muut asiat kuin pankkitilin suuruus.”Voin käsi sydämellä sanoa, etten ole kertaakaan tuntenut oloani onnelliseksi rahan tai omaisuuden vuoksi. Sen sijaan onnellisimmat hetkeni ovat olleet hetkiä, jotka olisivat voineet tapahtua myös hyvin paljon vaatimattomammissa olosuhteissa ”. Minja puolestaan puhui sen puolesta, että kyllä se raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti. ”Rahattomuuden ajatteluun menee valtavasti energiaa. Kun ei ole varaa ostaa uusia sukkia tai kahvimaitoa, tuntuu hurskastelulta kuulla, että onni on muutakin kuin materiaa. Köyhällä ihmisellä ei ole aikaa ihastella kaunista auringonlaskua tai muita ilmaisia iloja, koska kaikki aika menee rahattomuuden murehtimiseen. Rahattoman ihmisen arki on sinnittelyä ja selviytymistä. Toivoisin, että sen sanominen olisi liioittelua, mutta ei se ole.”
Ymmärrän kummankin pointin, ja nyökyttelinkin täällä tekstejä lukiessani, mutta oli pakko tuoda omakin lusikkani vielä soppaan. Eniten nimittäin minua ihmetytti Mirvaannamarian tekstin kommenteissa sellainen tietynlainen vihamielisyys ja kokemus siitä, ettei varakkaalla ole oikeutta kokea itseään onnettomaksi. Onko oikeasti niin moni sitä mieltä, että raha ajaa merkityksellisyydessään esimerkiksi ihmissuhteden ja terveyden ohi? Siinä vaiheessa, kun joku lähipiirissä sairastuu tai kokee suuren menetyksen, ei tuskaa paljoa helpota nollat pankkitilillä.
On ihan totta, että raha tuo onnea siihen tiettyyn pisteeseen asti. Käytämme kuitenkin ihan hirveästi energiaa siihen, että ajattelemme niiden kaikkein rikkaimpien olevan jollain tavalla rosvoja tässä yhteiskunnassa. Siis heidän, jotka ovat esimerkiksi oman yrityksen avulla luoneet työpaikkoja, maksavat muille ihmisille palkkaa ja tulevat oman riskinottokykynsä, innovatiivisuutensa ja rohkeutensa avulla hyvin toimeen. Yleensä suuripalkkaisiin ammatteihin ei päädytä sattuman kautta, vaan niitä varten joutuu elämään pidempään sitä rahatonta opiskeluarkea, luopumaan monista nuoruuden iloista päntätessä vaativiin tentteihin ja omaamaan sitkeän ja kunnianhimoisen luonteen. He maksavat myös hurjan paljon veroja, joista pääsevät myös ne kaikista vähätuloisimmat nauttimaan. Ja ei, kaikki suurituloiset eivät harrasta verosuunnittelua veronkiertoa, vaikka niin olisi helppo ajatella.
Ymmärrän, että jos oman elämän ainoat huolet liittyvät rahaan, voi olla vaikea ymmärtää ettei elämä olekaan täydellistä silloin kun niitä huolia ei ole. Tämä sama pätee ihan kaikkeen, joka omassa elämässä on vinksallaan. Jonkun mielestä hoikkuus toisi loputtoman onnen, sillä lihavuus hävettää ja painaa joka päivä ja seisoo onnen tiellä niin ihmissuhteissa, työelämässä kuin muissakin omien unelmien tavoittelussa. Tällä perusteella kenelläkään hoikalla ihmisellä ei ole oikeutta onnettomuuteen. Puhumattakaan sitten vakavasti sairaista ihmisistä, jotka tyytyisivät varmasti todella pieniin tuloihin oman terveytensä vaihtokaupalla.
Omassa elämässäni raha ei ole koskaan näytellyt kamalan suurta roolia, ja koen olevani onnellisimmillani silloin kun sitä ei tarvitsekaan kamalasti ajatella. Ymmärrän toki onnekkuuteni tässä asiassa ja sen, että on luksusta ettei rahaa tarvitse ajatella vaikka en suurituloinen olekaan. Olen kuitenkin elänyt köyhyysrajan alapuolella, syönyt pussitonnikalaa ja nuudeleita jokaisella aterialla ja ollut tekemättä ainuttakaan ulkomaanmatkaa vuodessa. Pari viikkoa ennen palkkapäivää, laskettiin senttejä ja koitettiin keksiä innovatiivisia tapoja säästää rahaa. Silti olin rakastunut, nautin niistä auringonlaskuista, kirppislöydöistä, pyöräretkistä, kävelyistä luonnossa ja siitä että ympärilläni oli ihan mielettömiä ihmisiä. Nämä asiat tekivät minut paljon onnellisemmaksi, kuin ajatus siitä että voisin syödä parempaa ruokaa, matkustella tai asua hulppeammassa asunnossa. Varmasti asia olisi erilailla, jos minulla olisi ollut lapsia ja kyse ei olisikaan ollut vain minusta.
Olen myös tienannut suhteellisen paljon teini-ikäisenä, kun asuin vielä kotona. Tein hurjan paljon töitä ja tienasin useamman tonnin kuukaudessa ja ainoa pakollinen meno oli parin kympin puhelinlasku. Näinä aikoina elämäni pyöri hyvin paljon materian ympärillä. Oli hienoa kun sai ostaa kaiken mitä halusi, käydä ravintoloissa ja polttaa baari-iltaan ihan miten paljon halusi. Olinko tuolloin onnellinen? No en. Olinko kiittämätön kakara? Jonkun mielestä varmasti olinkin, mutta omalla mittarillani tällaiset asiat eivät tuoneet silloin, eikä tuo tänä päivänä onnea.
Tämä karkasi nyt vähän tällaiseksi ajatuksenvirraksi, mutta ehkä se punainen lanka on kuitenkin se, että silloin kun rahaa on sen verran että saa katon pään päälle ja jotain ruokaa suuhunsa, voi olla paljon onnellisempi kuin suurituloisena. Ja silloin kun rahaa on niin paljon, ettei sitä tarvitse ajatella lainkaan, on asiat todella hyvin. Onnellisuus ei kuitenkaan ole asia, joka nousisi ja laskisi suoraan tulotason noustessa tai laskiessa.
Mitä mieltä te olette? Tuoko raha onnea?
Money won’t buy you happiness or will it? My opinion is, that after certain level of earnings, it will not make you any happier.
