SADEPILVIENKIN YLÄPUOLELLA PAISTAA

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka lentomatkustaminen on jollain tapaa meditatiivista. Aina yksin lentäessä ajaudun välillä todella diippeihin ajatuksiin. Pari päivää sitten lentokoneessa mieleeni tuli lause, jonka äitini sanoi joskus sateisena päivänä ”kyllä se aurinko paistaa tuolla pilvien yläpuolella”. Tämä saattaa kuulostaa jopa hieman lapselliselta toteamalta tai vähintäänkin itsestäänselvyydeltä. Löysin siitä kuitenkin itse aikamoista viisautta. Tämä pätee nimittäin ihan kaikkeen. 

Toiset ihmiset unohtavat elämässään sen, että se metaforallinen aurinko paistaa edelleen, kun ovat liian keskittyneitä niihin pilviin, jotka sen peittävät. Ja ymmärtäähän sen. Silloin kun elämä alkaa näyttää liian tummalta, on vaikea muistaa, että kyllä se aurinko siellä takana porottaa. 

Olen edelleen sitä mieltä, että saa olla huonolla tuulella ja kaikki tunteet pitää kokea aitoina. Ehkä yritän tällä sanoa, että aina siellä kaiken huonon mielen ja tuskan takanakin on se päivä, kun kaikki näyttää vähän paremmalta. Ja niin kauan kun sen muistaa, ei asiat tunnu niin kamalilta. 

En tiedä saitteko yhtään kiinni siitä, mitä yritin sanoa. Aloin kirjoittamaan tätä lentokoneessa ja nyt tuntuu etten ole enää siellä aaltopituudella. Onkohan kukaan?

 

Kuvat nappasi ihana Sara, jonka kanssa palaveerattiin eilen yhden kesäprojektin tiimoilta. Nyt kun meikäläiselläkin on taas kunnolla treenivaihde päällä, on aika ideoida teille taas jotain siihen liittyvää. Itse olen ainakin superinnoissani tästä. Kerron lisää heti, kun saadaan homma eteepäin!