Samaistumispintaa vai kiiltokuvaa?

_20170907_113613 copy.jpg

En tiedä, onko siellä ruudun toisella puolella seurattu yhtä ahkerasti Love islandia kuin meidän taloudessa? Meillä se on nimittäin katsottu lähes joka päivä. Ennen kuin ohjelma alkoi, eikä konsepti ollut minulle lainkaan tuttu, tyrmäsin idean katselusta täysin. En halunnut pilata iltojani katsellen parikymppisten dokailuja, juonittelua ja riitoja. Jostain syystä kuitenkin katsoimme sen ensimmäisen jakson, ja tajusin että kyseessä on varsin erilainen show. 

Ja minähän koukutuin ihan täysin. Olen elänyt tunteella mukana jokaisessa käänteessä ja seurannut parien tunteiden kasvamista. Kun katsoin finaalia, yllätyin ensin todella paljon Auran ja Jeffreyn voitosta, jotka olivat näennäisesti kaikkein ”huonoin” pari. He kinastelivat ja riitelivät, eivät olleet varmoja jatkuuko seurustelu ja muutenkin suhde vaikutti olevan melko epävakaalla pohjalla. 

Mitä enemmän tätä kuitenkin pohdin, tajusin että heissä on myös eniten samaistumispintaa. Se että Aura kertoo osaavansa laittaa vain makaronia ja jauhelihaa ruoaksi ja haluaisi voittorahoilla ostaa oman pyykinpesukoneen, on ihanan samaistuttavaa. Heidän tunteet näyttävät aidoilta, eikä kiiltokuvamaiselta romanttiselta komedialta. 

On helppoa olla altavastaajan puolella ja kannustaa heitä, jotka näyttävät myös heikkoutensa. Tuntuu että tällainen tarinankerronta on tullut entistä enemmän myös suomalaiseen televisioon. Jenkeissä niitä ryysyistä rikkauksiin tarinoita on kuultu jo vuosia, ja tuntuu että jokainen joka jonkinlaiseen kykykilpailuun hakee, on vähintäänkin jossain vaiheessa elämäänsä elänyt autossaan. Halutaan tunteisiin vetoavia tarinoita ja ihmisiä, joiden onnistumista katsojat toivovat sydämensä pohjasta. 

Olen itsekin täysin vastustuskyvytön tällaisille stooreille ja asetun aina heikompien puolelle näissä tilanteissa. Pohdin myös sitä, kuinka tämä näkyy blogimaailmassa. Blogit tarjosivat joskus muinoin samaistumispintaa kaiken muun median vastapainoksi. Näki niitä vaatteita kerrankin joskus ihan tavallisen ihmisen päällä, photoshopattujen mallien sijaan. Tekstit kertoivat ihan siitä arkisesta elämästä, jota me kaikki elämme tai johon ainakin pystyimme kuvitella itsemme. Vaikka jotkin asiat saattoivat olla sellaisia, joita katsoi ylöspäin ja toivoi omaan elämäänsä, tuntuivat ne olevan kuitenkin saavutettavissa. 

Kun blogimaailma on kehittynyt ja ammattimaistunut, on tämä kosketuspinta myös suurelta osin hävinnyt. On vaikea enää samaistua tyyppiin, jonka asukuvat on kuin suoraan lehden muotieditorialista, kasvojenhoitotuotteet ovat tuhansien eurojen arvoisia purnukoita, vaatteet huippusuunnittelijoiden ja talven pimeyttä karataan aina ulkomaille pariksi kuukaudeksi. Katsoin omaakin blogihistoriaa menneiltä vuosilta, ja tajusin että viime vuonna tähän aikaan olin Australiassa, toissavuonna Floridassa, ja sitä edellisenä Nycissä. 

Blogin alkuaikoina puolestaan marraskuussa on pohdittu terveellisiä reseptejä, jumppavinkkejä kiireisen arjen keskelle ja vinkkejä kaamoksen hoitoon kotioloissa. Juuri sellaisia juttuja, joita itse haluaisin lukea. Olen ihan järkyttävän kiitollinen sitä, minkälaista elämää olen saanut elää viimeiset vuodet, mutta samalla olen myös todella kypsä kaikenlaiseen kiiltokuvamaisuuteen. Ja sitten taas samalla ymmärrän todella hyvin miksi se on mennyt siihen. 

On tosi paljon helpompi näyttää vain lavastettua pintaa, sillä siinä vaiheessa kun ikäviä kommentteja tulee, tuntee että se ”aito minä” on niiltä suojassa. Ja tietysti blogi on monille myös tietynlainen portfolio ja cv, johon se vanha kotikutoisuus ei vain istu. Olen pohtinut tätä asiaa paljon lähiaikoina ja miettinyt, miten voisi saada kaiken. Pystyä olemaan aito ja haavoittuvainen ja silti pitää jonkinlainen teflonpinta sen jonkin herkimmän ympärillä. 

En tiedä saitteko tästä tajunnanvirrasta lainkaan kiinni, mutta kiinnostaisi ehdottomasti kuulla teidän mielipiteitä asiasta. Onko kotikutoisuus ja samaistuttavuus ihan last season? Vai toivotaanko sitä edelleen blogilta? Mitkä ylipäätään on niitä syitä, minkä takia edelleen luette blogeja, kun instagramista saa sen visuaalisen nälän helpommin tyydytettyä? Valitsin tällaisen kuvaparin tähän, sillä tuo ensimmäinen, muokkaamaton kuva, jonka olen lähettänyt asusta ystävälleni kysyen ”onks tää hyvä illaks?”, jossa minulla ei ole meikkiä ja matkalaukku räjäytetty peilin eteen, on minusta jollain tavalla kiinnostavampi. Ainakin aidompi. 

Kommentit (25)
  1. Oon kanssa miettinyt tätä blogimaailman muutosta. Uskon että ”kotikutoiset” blogit lisääntyvät, mutta Suomen blogiskenen suuret nimet jatkavat ammatimaisemmissa piireissä. Koen nuo ammattimaiset blogit vähän kuin aikakausilehdiksi, kuvat ovat aseteltuja ja teksti kaunisteltua ja niistä saa inspiraatiota ja tiettyä fiilistä, samankaltaista kuin aikakausilehdistä. Pienen budjetin blogit kirjoittavat usein rohkeasti ja oman kokemuksen pohjalta aiheista, joihin voi samaistua. Nyt kun kaikenlaiset mindfullnesit ja bodypositivity- aiheet ovat pinnalla, uskon että kiiltokuvamaisuutta ei automaattisesti odoteta kaikilta blogeilta ja blogit saavat olla rehellisempiä ja sopivasti rosoisia, niille löytyy ehkä taas enempi kysyntää. Itse seuraan blogeja molemmista ääripäistä, ihanaa kun on vaihtelua! 

  2. Kiiltokuvamainen, liian siloiteltu kokonaisuus ei kiinnosta. Tuntuu, että monet blogit on tämän ammattimaistumisen seurauksena hiottu niin täydellisiksi, ettei lopulta uskalleta poiketa tietystä kaavasta lainkaan. Silloin sisältö tuntuu muuttuvan sellaiseksi, että sillä on enää lähinnä visuaalista antia. Sitä taas saa instagramistakin, niin kuin mainitsitkin – vaikkei edes seuraisi ketään, katselisi vaan satunnaista feediä. Bloggaajat keitä itse seuraan sekä blogimaailmassa että instassa yms., on heitä, ketkä jakavat jotain muutakin itsestään. Ajatuksia, pohdintoja, ideoita. Somen parhaita puolia on musta juuri muiden ihmisten äänen kuuleminen ja sitä kautta omien ajatusten herääminen. Enkä tarkoita tällä sitä, että niiden jaettujen ajatusten pitäisi olla jotain todella syvällisiä pohdintoja, vaan ihan arkisetkin ajatukset kiinnostaa kyllä.
    Ammattimaiset kuvat on ihan jees, mutta mieluusti itse näen muutakin puolta myös kuvien muodossa, esimerkiksi instan storyssä, minne jotkut rennompaa sisältöä tuottavatkin.
    Osaltaan uskon olevan kyse myös siitä, että aika monet heistä, ketkä blogeja on alkaneet lukea silloin kun ne tuli, on kasvaneet tässä välissä teineistä aikuiseksi ja suhtautuminen someen yms. on voinut muuttua.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *