Seitsemän vuoden kriisi

20181014_173111 copy.jpg

Katson usein ulos ikkunasta hakiessani oikeita muotoja sanoille mielessäni. Yleensä keskityn yhteen pisteeseen ja veikkaan että katseeni on melko maaninen. Toisinaan seuraan lukiolaisia, jotka valuvat jonoina metroasemalta koululle ja joskus Harjun saunan savupiipusta tupruttavaa savua.

Nyt huomaan tuijottavani vastapäätä olevan talon katolla seisovaa lumenpudottajaa suoraan silmiin. Katsooko hänkin minua? Mitä pidempään toljotan häntä, sitä enemmän kuvittelen hänen näkevän myös minut. En saa katsettani irti hänen kasvoistaan. Siinä on jotain samalla tavalla hypnotisoivaa, kuin maalauksessa joka tuntuu seuraavan katseellaan. 

Alhaalta kuuluva pillinvihellys keskeyttää tuijotukseni, lumenpudottaja kääntää päänsä ja alkaa kauhoa lapiollaan lunta alas varmoin ottein. Se putoaa raskaan näköisinä klöntteinä maahan kuin hidasetettuna. Jokin tippuvissa lumimassoissa lumoaa minut hetkeksi ja kadotan ajatukseni, kunnes pilliin puhalletaan taas työmiehille merkiksi ja minulle herätykseksi takaisin tähän todellisuuteen.

20180513_180423 copy.jpg

Siirrän katseeni tietokoneen näytölle ja mietin onko minulla ja blogilla 7 vuoden kriisi. Bannerissa oleva kuvani näyttää vieraalta ja ilme sekä asento jotenkin syyttävältä ja ivalliselta. Oikea kiusankappale. Katsoo siinä minua pää kallelaan ja moittii. Miten en ole aiemmin huomannut sitä? Avaan muistiinpano-sovelluksen koneelta ja kirjoitan siihen ”vaihda banneri”

Palo kirjoittamiseen on ollut kova, mutta tuntuu helpommalta kirjoittaa vain itselle. Olen pohtinut syitä tähän paljon. Tällä jakamisen ja avoimuuden aikakaudella kun kyse ei tunnu olevan siitä että sinne päiväkirjaan tulisi kirjoitettua ihan kamalasti salaisempia juttuja kuin tännekään. Mutta on helpompi kirjoittaa ilman jatkuvaa ajatusta siitä, että mitenköhän tää nyt ymmärretään tai eikai kukaan loukkaannu. 

Saa olla ihan keskeneräinen omien ajatustensa kanssa. Kertoa kun vituttaa, lisäämättä huomiota siitä että omat ongelmat on maailman mittakaavassa pieniä. Tai olla jotain mieltä, piittaamatta siitä että huomenna saattaa ajatella asiasta eri tavalla. Pohtia jotain ihan vaan itsekkäästi omasta näkökulmasta, lisäämättä tiedostavansa oman etuoikeutetun asemansa. 

Jenni kirjoitti juuri tästä disclaimereiden aikakaudesta ja olen miettinyt monia samoja juttuja. Näin lukijanakin minusta on raskasta lukea tekstiä, joissa jokaiseen ajatukseen tai mielipiteeseen on lisätty disclaimer. Tulee sellainen olo, että minua aliarvioidaan. Ja sen takia en haluaisi niitä täällä viljellä. Samalla kuitenkin haluaisin välttää itsestäänselvyyksiä ja kädenlämpöisten juttujen kirjoittamista. 

Ollaan tultu sellaiseen pattitilanteeseen, jossa en osaa enää kirjoittaa mitään. Ehkäpä siksi yritän nyt murtaa tätä omaa valkosen paperin kammoa vain kirjoittamalla, jotain. 

Ajatukseni keskeytyy jälleen, kun naapuriasunnon seinänkaatamisprojekti kuulostaa siltä, että niskaan alkaa kohta tippua tiilenpalasia. Säpsähdän jokaisella lekan iskulla ja lähetän poikaystävälle videoviestin tärisevistä tauluhyllyistä saatesanoilla, joissa on enemmän kirosanoja kuin mitään muuta. Mietin sitä Sinkkuelämän jaksoa, jossa Aidan kaataa seinää Carrien tehdessä töitä ja mietin johtaako tämäkin työpäivä samanlaiseen hermoromahdukseen. 

20181005_181813 copy.jpg

Mietin, voiko tätä kirjoitusta julkaista kun tässä ei ole mitään järkeä.

Julkaisen sen silti. 

Kommentit (28)
  1. Tämä oli mielenkiintoisin blogikirjoitus, johon olen hetkeen törmännyt, kiitos! Ja hei – oot todella hyvä kirjoittaja, tämä oli kuin romaanista tai novellista, ihanaa arjen ajatusten virtaa. Maalaat sanoilla taitavasti.

    1. Nöyrin kiitos! <3 Ihanasti sanottu!

  2. Ah mitä pohdintaa. Rakastan. Oot taitava.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *