Vauvakuume vs. koirakuume
Minua on vaivannut jo useamman vuoden ajan todella paha koirakuume. Kuitenkin nyt viimeaikoina se on saanut ihan hurjat mittasuhteet. Näen koiria joka puolella ja tuntuu että en pysty elämään ilman tätä kolmatta perheenjäsentä. Tässä on kuitenkin muutamia mutkia matkassa. Ensinnäkin se, että poikaystäväni pitäisi saada innostumaan ajatuksesta samalla tavalla, sillä luonnollisesti tämä on sellainen päätös mikä täytyy tehdä yhdessä.
Ja toiseksi se, että jotkut koirarodut aiheuttavat minulle allergiaa. Allergiakoira olisi siis ”järkevin” vaihtoehto. Mielummin kuitenkin haluaisin antaa kodin jollekin kodittomalle koiralle. Rescuekoirien kanssa ei voi kuitenkaan koskaan olla varma siitä, aiheuttavatko ne allergiaa vai ei.
Olen jo harkinnut siedätyshoitoja, mutta se on melko kallista puuhaa ja vie kolmisen vuotta aikaa. Olen toivonut, että siskoni perhe lähtisi johonkin reissuun, jotta saisin heidän koiran kylään pidemmäksi aikaa. Olen myös liittynyt kaiken maailman koirahoito facebook-sivustoille, jotta saisin edes hetkeksi jonkun karvaturrin hoidokiksi.
Illat ovat menneet itku kurkussa rescuekoirien tietoja selaillessa ja vastapainoksi instagramin koiravideoita haltioituneena tuijotellessa. Kaipa tämä unelma täytyy nyt vain laittaa kypsymään hetkeksi ja toivoa, että jonain päivänä meidän pieni perhe vielä kasvaa yhdellä.
En ole koskaan kärsinyt vauvakuumeesta, mutta olen toki vierestä sitä seurannut. Tässä iässä monella tuntuu olevan haaveissa perheenlisäys, enkä ole oikein päässyt siihen keskusteluun mukaan. Olen jopa pelännyt, että mitä jos sitä ei koskaan tule minulle? Kun ystäväni näkevät vauvan, käyttäytyvät he kovin samalla tavalla kuin minä tavatessani uuden koiran. Nyt koirakuumeeni ollessaan pahimillaan, ymmärrän paremmin näitä vauvakuumetta potevia. Tuntuu siltä kuin elämästä puuttuisi iso osa.
Olen miettinyt monesti, onko minussa jotain vikaa, kun vauvan näkeminen ei saa samanlaista reaktiota aikaan. Olenko jotenkin vähemmän naisellinen, kun äidilliset vaistot eivät herää? Onko minulla edes olemassa niitä? Vuosien aikana on kuullut ties minkälaisia kärjistyksiä siitä, että naisella nyt vaan on tarve tulla äidiksi. Mitä jos se tarve ei koskaan herää? Olen kuullut paljon myös tarinoita sellaisilta äideiltä, kenellä vauvakuume ei koskaan tullut, mutta ovat nyt todella kiitollisia siitä että saivat silti lapsia.
Ensisynnyttäjien keski-ikä on noussut viime vuosina ja se näkyy myös omassa tuttavapiirissä. Vuonna 2016 äidiksi tultiin ensimmäistä kertaa keskimäärin 29,1 vuotiaana. Se luo myös sellaista illuusiota, että olemme vielä kovin nuoria kolmekymppisinä, eikä perheenperustamista tarvitse vielä miettiä. Biologia alkaa kuitenkin vaikuttaa jossain vaiheessa, ja itsellänikin on hedelmällisimmät vuodet jo takana päin.
Ehkä nämä kaikki pohdinnat ovat jotain kolmenkympin kriisiä, mutta silti tämä aikaikkuna ahdistaa. Millaisia ajatuksia teillä herää aiheesta?
