Voiko kaverin jättää kuin kumppanin?

dsc_5020.jpg

Asia joka on mietityttänyt monesti, on ystävyys- ja kaverisuhteiden muuttuminen elämän edetessä. On yleistä, että aikuistuessa ihmiset saattavat lähteä hyvinkin eri suuntaan ystävien kanssa. On erilaisia uravalintoja, eri taustoista tulevia kumppaneita, uusia ystäviä ja täysin muuttuneita kiinnostuksen kohteita. Tässä ei ole mitään väärää, ja näistäkin huolimatta monet suhteet voivat kestää varsin hyvin. 

Ongelmia tämä tuottaa siinä vaiheessa, kun suhde muuttuu kovin yksipuoliseksi. Huomaa yhtäkkiä, että on itse aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Toinen vastailee miten sattuu, on aina kiireinen ja peruu tapaamisia viime hetkellä. Tai kenties itse on siinä asemassa, että toinen pommittaa viesteillä ja itse huomaa ettei enää viihdy hänen seurassaan, eikä tiedä miten kieltäytyä. 

Olenkin miettinyt joskus, mikä tällaisessa tilanteessa olisi paras tapa toimia? Itseäni ainakin nimittäin ärsyttää, jos minua pidetään ns. ”roikkumassa” suhteessa, ja tunnen yhteydenpidon olevan todella yksipuolista. Tunne siitä, että tekisi mitä tahansa jonkun puolesta, mutta tietää että toinen ei tekisi samaa. On jollekin se viimeinen tai varavaihtoehto, tyyppi jota voi nähdä silloin kun kaikki muut oljenkorret on käytetty. Haluaisin, että minut istutettaisiin tällöin alas ja kävisimme keskustelun aivan kuin seurustelusuhteessa, joka halutaan päättää. 

Haluaisin kuulla syyt, miksi seurassani ei viihdytä tai selityksen sille, miksi tapaamiset ei enää tunnu luontevilta. En pidä vihjailuista, vaan haluan, että minulle kyetään puhumaan suoraan tunteista. 

Kuitenkin kun on itse toisella puolella tilannetta, tuntuu ajatus ihan kamalalta ja hyvin kylmältä. Että nyt töksäyttäisi toiselle, ettei enää halua olla kavereita. Se tuntuu tunteettomalta ja ikävältä. Tarpeettomalta. 

Jos kyseessä olisi romanttinen suhde, olisi kaikkien mielestä varmasti reiluinta kertoa rehellisesti toiselle omista ajatuksistaan. On julmempaa pitää toista roikkumassa mukana ”pahan päivän varalta”, kun tietää ettei ole yhtä kiinnostunut toisesta. Miksi ystävyyssuhteissa on niin erilaiset säännöt? 

Päättynyttä seurustelusuhdetta saa myös jotenkin surra eri tavalla. Siinä sinut on selkeästi jätetty ja kaikki ymmärtävät, kuinka paljon se koskee. Ystävän jättäessä asia ikään kuin hiipuu hiljalleen, eikä suru tunnu samalla tavalla oikeutetulta. 

En itsekään tiedä, mitä mieltä olen tästä aiheesta. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne. Oletteko joskus jättäneet kaverin tai ystävän? Onko teille tehty sama? 

Kerrottakoon nyt vielä, että kyseessä ei ole nyt mikään itsellä päällä oleva tilanne. Näitä on kuitenkin elämän aikana tullut koettua kummaltakin puolelta, ja ympäriltä seurattua ihan samalla tavalla. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, mikä tekee ystävyyssuhteesta tässä asiassa niin erilaisen jos vertaa romanttiseen suhteeseen?

Kommentit (30)
  1. Kommenttini tulee myöhässä, mutta ehkä se jotakuta vielä auttaa. Mua on auttanut näissä tilanteissa sen ymmärtäminen, että jätetyksi tulemiseen on aina monta syytä. Että vaikka se on entinen paras ystävä, mä en pääse sen pään sisään ja tiedä mitä kaikkea sillä on elämässä meneillään.

    Mun entinen paras ystävä jätti mut. Oikeastaan tiesin, että se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin, koska hän oli kertonut tehneensä niin muillekin ihmisille elämässään. Olimme hyviä ystäviä lukion ensimmäisestä päivästä pitkälti yli kolmekymppiseksi. Sitten muutimme eri kaupunkeihin ja ystävyys muuttui. Kirjoitimme, soitimme, chattailimme. Puhuimme viiden tunnin puheluita, kerroimme elämästämme toisillemme kaiken. Mutta elämä kuljetti eri suuntiin. Minulla oli ongelmia opintojen loppuun saattamisen kanssa, hänellä poikaystävän löytämisen kanssa. Itse koin, että se, että löysin miehen, oli suhteessamme jonkinlainen tabu. Kaikesta muusta saattoi puhua, mutta miehestä hän ei halunnut kuulla mitään. Olin muutamassa pitkässä suhteessa, enkä voinut jakaa hänen kanssaan – kuten läheisen ystävän kanssa yleensä jaetaan – suhteen alkuhuumaa tai lopun kipeitä eropohdintoja. Jos yritin jotain puhua, vastaukset olivat ynähdyksiä. Viimeisen kerran tapasimme, kun hän tuli käymään kotikaupungissani muissa asioissa – ja halusi asua hotellissa, ei luonani, kuten ennen olisi tehnyt. Tapasimme lyhyesti, tarkoitus oli toki viettää iltapäivä yhdessä, mutta äkkiä hän kehitti jonkinlaisen tekosyyn ja vain häipyi. Yritin pari kertaa tuon jälkeen vielä soittaa, mutta hän ei ikinä vastannut. Ajattelin, että kyse on  jonkinlaisesta käsittelemättömästä kateudesta, joka tuossa viimeisessä tapaamisessa materialisoitui, mutta enhän minä voi tietää. En voi tietää, ja jos kysyisin, ei hän sitä ikinä myöntäisi.

    1. Kiitos tästä!:) Uskon, että oman parhaan ystäväni hylkääminen johtui samanlaisista syistä. Olin onnekas, ja löysin jo 15-vuotiaana mieheni, jota edelleen vielä 8 vuoden jälkeenkin pidän parhaana tyyppinä ikinä. En ole koskaan kenellekkään kavereilleni kehdannut puhua parisuhde asioista, etten varmasti vaikuttaisi siltä että leveilisin onnellani.
      Jo pienestä asti tämä ystäväni kirjoitti ystävä- ja päiväkirjoihin haaveekseen että haluaa poikaystävän. Olen ymmäränyt että ehkä se sitten on ollut hänen elämänsä suurin unelma ja on tuntunut pahalta kun minulla on tällä elämän saralla ollut onni myötä. Musta vain on todella harmi, jos kateus on oikeasti se mikä rikkoi välimme.. Olin mielestäni todella kannustava ja auttavainen aina. Jotenkin niin typerää antaa kateuden rikkoa välit, kun kuitenkin kaikilla meillä on omat osa-alueemme missä emme ole menestyneet niin hyvin kuin muut ja kaikki ovat joutuneet kohtaamaan omat onnettomuudet ja vastoinkäymiset elämässään. Ja ystäväni kyllä tiesi että ei munkaan tie ole ollut mikään tasainen ja olen kaikkien saavutuksieni eteen tehnyt todella paljon töitä.. Enkä todellakaan ole koskaan pelännyt myöntää olleeni väärässä tai epäonnistuneeni.
      Toivon että löydän vielä ihmisiä elämääni, jotka rakastavat itseänsä eivätkä kuluta energiaansa muiden kadehtimiseen. Jotenki todella silmiä aukaisevaa, kuinka monilla on vaikea olla itsensä kanssa, joka sitten heijastuu epäreiluna käytöksenä muita ihmisiä kohtaan. Tällä ystävälläni tulee aika raskas elämä, mikäli ei aijo käsitellä mistä hänen kateus oikeasti johtuu. Tässä on vaan niin isoja eroja ihmisten välillä: Osa ajattelee omaa lähipiiriään joukkoeena, jossa yhden onnistuminen on kaikkien voitto. Me vastaan maailma. Toiset puolestaan näkevät ne omat läheisetkin kilpailijoina eivätkä osaa rakastaa edes omiaan ehdoitta..

  2. Itseäni on vuosi ärsyttänyt vanhan ystävän kommentti siitä, että ”kaikki ihmiset tekevät kaikille hyvää.” Ketään ystäviä tai kavereita ei siis pitäisi karsia, koska ihmiset tekevät hyvää ja kenenkään ilmapiiri ei ole myrkyllistä tai itselle huonoa. Olen eri mieltä ja olin silloinkin, mutta
    nyt kun kirjoitin tuon niin tajuan, että tuohan on ihan typerin ajattelutapa IKINÄ. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *