Olenko alkoholista riippuvainen?

Kuka on alkoholisti? Sellainen ihminen, joka on menettänyt juomisen hallinnan ja käyttää alkoholia valtavia määriä? Jos määrittelisin itseni alkoholistiksi, kuka tahansa minut tunteva varmasti nauraisi väitteelle. ”Ethän sä juo paljoa ja sähän juot vain harvoin”. Ymmärrän kyllä, että ero rappiolle joutuneen, elämänhallintansa menettäneen ja ”normaalikäyttäjän” välillä vaikuttaa olevan suuri. Mutta onko se lopulta? Missä kulkee raja normaalikäyttäjän ja alkoholistin välillä? Kukaan tuskin päättää ryhtyä alkoholistiksi. Alkoholi vaan sattuu olemaan aine, joka on paitsi myrkky, myös ihmiselle voimakasta riippuvuutta aiheuttava. Ei liene olemassa rajaa, milloin voidaan sanoa käytön olevan turvallista. Ei kai kukaan muuten ehdoin tahdoin ylittäisi tuota rajaa, jos sellainen olisi olemassa. Ongelma vaan on siinä, että määrät kasvavat pikkuhiljaa ja normaalin raja alkaa venyä.

Minun kohdallani ei onneksi ehtinyt käydä noin. Aloin kyseenalaistaa alkoholinkäytön mielekkyyttä jo useampi vuosi sitten. Olen aika ajoin ollutkin kokonaan käyttämättä, kunnes sitten taas kesän tullen tuntenut suurta houkutusta ostaa jääkaappiin kylmä valkoviini tai kuuman kesäpäivän vilvoitukseksi siideriä. Syksyn pimeisiin kuuluu tietysti lasi punaviiniä ja hyvän aterian kruunaa viini. Ja jos on aihetta juhlaan, tai vaikkei olisi, niin tunnelmaa nostattaa kuplivan kilistely. Eikä mikään tietenkään voita maailmanparannusta hyvän ystävän seurassa viinilasin äärellä. Jostain syystä alkoholi yhdistyi mielessäni kaikkeen mukavaan. Ajatukseen, että alkoholi tekee olon rennon kevyeksi, ja sosiaalisissa tilanteissa vähentää estoja. Tai että alkoholi maistuu hyvältä. Kun aloin miettiä viimeisiä kertoja, kun olen juonut alkoholia, niin enkö tosiaan olisi voinut rentoutua millään muulla tavalla? Ja enkö pysty keskustelemaan tai pitämään hauskaa ilman alkoholia? Onko alkoholi oikeastaan edes hyvänmakuista? Jos sitä pelkästään maun vuoksi joisi, niin silloinhan riittäisi kevyesti yksi juoma. Harvempi aikuinen juo limuakaan monia pulloja kertaistumalta, vaikka se maistuisi hyvältä. Ei, alkoholia ei juoda pelkästään hyvän maun vuoksi, vaan koska sitä tekee mieli sen vaikutusten vuoksi.

Viime aikoina alkoholi on vaikuttanut kehooni ikävällä tavalla. En tosiaan ole juonut paljoa, mutta jo se yksi annos on aiheuttanut leposykkeen nousua ja seuraava yö on mennyt aivan piloille, kun keho on käynyt ylikierroksilla ja olo on ollut karmiva. Alkoholin aiheuttama nestehukka on tuntunut jatkuvana janona ja tahdosta riippumaton hermostoni on elänyt aivan omaa elämäänsä. Älykello on aamulla tukenut tätä kokemusta: palautuminen on ollut surkeaa, stressitaso on korkea ja syvää unta ei ole tullut nimeksikään. Onpa kertaalleen käynyt niinkin, että kolmen viinilasillisen jälkeen olen menettänyt muistini ja oksentanut loppuillan. Sinänsä hyvä, että toleranssini tuohon myrkkyyn on surkea, mutta jos mietin tuota olotilaa, niin ei sillä kyllä mitään tekemistä ole hauskanpidon kanssa. Aika monen muun asian miellän hauskemmaksi.

Jostain syystä alkoholi kuitenkin mielletään nimenomaan kivaksi ja positiiviseksi asiaksi. Kukaan ei kyseenalaista heitä, jotka juhlissa juovat, kun taas juomatta olevat saavat selitellä juomattomuuttaan. Alkoholi on kuitenkin ainoa huumaava ja riippuvuutta aiheuttava aine, jonka käyttö on sosiaalisesti hyväksyttyä tai jopa suositeltavaa niin kauan kuin se ei ole ongelma. Kuinka monen mielestä olisi ihan ok piikittää heroiinia suoneen bileiden alkaessa, koska ”eihän Rauno käytä kuin kohtuudella”? On totta, että huumausaineiden kohdalla tuo luisu ”viihdekäytöstä” rappiolle on paljon nopeampi kuin alkoholin suhteen, mutta alkoholin käytölle on vaikea määritellä rajaa, milloin viihdekäyttö muuttuu riippuvuudeksi. Kenties jo ensimmäisellä kerralla, kun alkoholia on juotu?

Tulin siihen tulokseen omalla kohdallani, ettei turvallista rajaa ole olemassakaan ja käytän alkoholia, koska olen riippuvainen siitä ja muut syyt ovat tekosyitä. Alkoholi ei tosiasiassa tee minusta sosiaalisempaa tai hauskempaa ihmistä. Jos joku näin ajattelee, ei luultavasti välitä minusta oikeasti. Jos taas jokin juhla tuntuu tylsälle ilman alkoholia, se ei johdu alkoholin puutteesta vaan siitä, että juhla yksinkertaisesti on tylsä. Hyvä seura taas on hyvää ilman alkoholiakin ja hyviä keskusteluja syntyy ihan selvinpäinkin. Yleensä nimenomaan silloin.

Se kaikkein oleellisin asia, minkä ymmärsin luettuani Allen Carrin kirjan Korkki kiinni!, on sama kuin minkä tahansa pysyvän elämäntapamuutoksen takana: en joudu luopumaan mistään, jos lopetan alkoholinkäytön. Tähän saakka hatarat päätökset juoda ehkä vähemmän tai mahdollinen lopettaminen ovat sisältäneet ajatuksen, että minun on kieltäydyttävä monesta kivasta ja joudun luopumaan monesta asiasta sen vuoksi. Esimerkiksi ketoruokavaliolle vuosi sitten ryhtyessäni moni kyseli kauhuissaan, mitä kaikkea minä nyt sitten en voi enää syödä. Aika pian oivalsin, että jos koko ajan mietin pullaa, jota en voi syödä, tekee pullaa koko ajan mieli. Jos taas lähestyn asiaa siitä näkökulmasta, että saan syödä joka päivä ihania, herkullisia ruokia tuntematta nälkää ja turvonnutta oloa, tunnen suurta iloa ruokavaliostani enkä tunne joutuvani luopumaan mistään tai rajoittamaan mitään. Kun en enää tunne himoa karkkeihin tai vehnäleipään, en joudu luopumaan niistä. Päin vastoin olen saanut itselleni hyvän olon ja saan syödä hyvää ja kehoani ravitsevaa ruokaa. Jos lähestyn alkoholiakin samalla ajatuksella, juomatta oleminen ei tunnu rajoittavalta. En luovu mistään, jos tunnen, ettei alkoholi anna mitään. Miksi myrkystä luopumista pitäisi jotenkin surkutella?

Siispä uskallan nyt ensimmäistä kertaa sanoa, että olen lopettanut alkoholin juomisen ja tunnen itseni vapaaksi. Ei niin, että ”katotaan nyt niin pitkään, kun tuntuu hyvältä olla ilman” vaan olen todella lopettanut itseni myrkyttämisen. Ja ei, en edelleenkään moralisoi muiden viinilasillisia tai terassioluita tai sen kummemmin railakkaampaakaan juhlintaa ja aivan mielelläni osallistun illanviettoihin ja juhliin, joissa osa/muut juovat alkoholia. Jos minua ei alkoholittomuuden vuoksi kutsuta, keksin varmasti muuta sisältöä tuolle vapautuneelle ajalle.

Hyvinvointi Mieli Terveys

Puhutaanko hetki häpeästä?

Häpeä, tuo lamaannuttava tunne, joka saa reagoimaan toisen ihmisen näkökulmasta jopa absurdilla tavalla tilanteisiin. Häpeän tunne on aina sidoksissa toisiin ihmisiin. Se on pelkoa siitä, että on vääränlainen suhteessa muihin. Pelkoa siitä, että toiset huomaavat tämän vääränlaisuuden. Yhteys toisiin katkeaa. Nolostuminen on täysin eri asia kuin häpeä. Nolouden tunne liittyy yleensä siihen, että on tehnyt jotain, joka aiheuttaa nolostumista. Häpeä sen sijaan porautuu syvemmälle, koska silloin tuntee olevansa ihmisenä kelpaamaton. Jokainen tuntee häpeää, vaikka muuta väittäisikin. Osalla häpeän sietokyky on vain parempi.

Olen elämäni aikana tuntenut suurta häpeää hyvin monenkirjavista asioista. Lapsena ensimmäiset häpeäkokemukset liittyivät siihen, että perheeni oli helluntailainen. Olin ev. lut. seurakunnan kerhossa ja siellä puhuttiin kasteesta ja ristiäisistä. Minua ei oltu lapsena kastettu, joten tunsin syvää ulkopuolisuuden tunnetta. Muistan tilanteen, kun jokaisen piti vuorollaan kertoa, mitä vanhempien kertoman tai valokuvien perusteella tiesi ristiäisistään. Menin niin paniikkiin, että kerroin jotain itse keksimääni, etten paljastuisi ja olisi ryhmän ainoa erilainen. Lisäksi häpeää aiheutti isäni alkoholiongelma. Pelkäsin aina, että joku kysyisi siitä jotain. Fyysisistä ominaisuuksistani tunsin hyvinkin paljon häpeää. Häpesin ulkonäköäni mm. sen vuoksi, että olin vähän muita pyöreämpi ja murrosikäni alkoi muita tyttöjä aiemmin. Tai näin ainakin luulin. Peittelin rintojani pukeutumalla löysiin paitoihin ja pelkäsin kuollakseni jonkun saavan tietää, että minulla oli jo kuukautiset alkaneet. Jälkikäteen kuulin, etten suinkaan ollut ainoa.

Tunsin häpeää myös siitä, että en ollut kovin hyvä liikunnassa. Erityisesti juoksu oli minulle täysi kauhistus. Keuhkoni tuntuivat räjähtävän, kun koulussa pakotettiin juoksemaan kilpaa. Olin kaikissa kilpailuissa aina viimeinen. Kerran yhden maastojuoksukilpailun jälkeen opettajani sanoi koko luokan edessä minun olevan sen vuoksi muita huonompi, että olin pulska ja juokseminen on raskaampaa, kun on enemmän painoa. Toivoin voivani kadota maan alle tuosta tilanteesta. Olin tuolloin ehkä 9-vuotias ja jälkikäteen tuntuu aivan kauhealta, että opettajani tosiaan sanoi noin ja vielä kaikkien muiden kuullen!

Yläasteen alku oli raskasta. Jouduin eri luokalle lähimpien ystävieni kanssa ja oman luokkani tytöt jättivät minut jostain syystä ulkopuolelle. He tekivät hyvin selväksi, ettei minun seuraani kaivattu. En kertonut asiasta kellekään, koska tunsin niin suurta häpeää. Silloin tunsin todella olevani ihminen, jonka kanssa kukaan ei haluaisi olla. Vaikka olen aina ollut sosiaalisesti taitava, tulin araksi muita kohtaan. En halunnut tuppautua seuraan, koska pelkäsin, että tulen torjutuksi. Ei kukaan haluaisi oikeasti olla seurassani. Onneksi kuitenkin sain ystäviä, mutta tuo tunne jäi silti kummittelemaan pitkäksi aikaa ja vaikuttaa ehkä edelleen alitajuisesti.

Nuorena aikuisena häpesin kehoani. Olin lyhyt ja häpesin sitä. Tunsin olevani myös lihava, vaikka olin todella hoikka. Häpesin muotojani. Häpesin hiuksiani. Häpesin ihottumaani. Muistan myös ajatelleeni silmieni olevan harvinaisen rumat. Ajattelin, ettei kukaan voi ikinä rakastaa tämän näköistä ihmistä. Kehoni tuntui olevan totaalisen viallinen. Myöhemmin olen onneksi oppinut hyväksymään kehoni. Myös persoonaan liittyvää häpeää olen tuntenut. En ollut mielestäni tarpeeksi sosiaalinen. En koskaan tuntenut olevani tarpeeksi hyvä missään. Pelkäsin aina tekeväni väärin ja hetkenä minä hyvänsä paljastuisi, etten oikeasti osaa mitään. Myös seksuaalisuuteen liittyi paljon häpeän tunteita. Kun sain ensimmäisen lapseni eikä imetys hänen kohdallaan sujunut ollenkaan, tunsin aivan suunnatonta häpeää, etten pystynyt edes lastani ruokkimaan. Toisen lapsen kohdalla täysimetin pitkään jopa oman jaksamiseni kustannuksella, koska en missään tapauksessa halunnut enää tuntea samaa epäonnistumista kuin esikoiseni kohdalla.

Häpeää voi olla vaikea edes tunnistaa. Muistan aiemmasta parisuhteestani tilanteen, jossa miesystäväni piti minua kainalossaan ja kosketti hellästi. En edes muista, mitä asia koski, mutta hän sanoi minulle jotain sellaista, mikä osui suoraan häpeähermooni. Hän ei todellakaan tarkoittanut pahaa eikä voinut ymmärtää, että asia olisi minulle jollain tavalla kipeä. En ymmärtänyt itsekään omaa reaktiotani, kun yhtäkkiä vaan suutuin hänelle aivan silmittömästi. Olin todella vihainen ja enkä pystynyt kiukultani edes puhumaan. Mies tietenkin oli hämillään, mitä ihmettä tapahtui ja mitä hän teki väärin. Hän vaati minua heti kertomaan, mistä on kyse. En pystynyt, koska en tiennyt itsekään, miksi tulin niin vihaiseksi. Vasta nyt jälkikäteen olen tajunnut, että hän tuli sanoneeksi asian, joka laukaisi minussa syvän häpeän tunteen ja siitä johtuen lamaannuin täysin enkä pystynyt sanomaan mitään. Koska en tunnistanut häpeää sillä hetkellä, olin vain vihainen. Häpeä saattaa siis jäädä piiloon muiden tunteiden alle.

Häpeästä on kiusallista puhua. Toivoisin, että siitä puhuttaisiin enemmän, koska uskon tunnistamattoman ja kuoliaaksi vaietun häpeän aiheuttavan paljon tuskaa. Olen huomannut, että kun tunnistan omia häpeäkokemuksiani ja uskaltaudun puhumaan niistä ääneen, tajuan, etten olekaan yksin tunteideni kanssa. Vaikka häpeä on subjektiivinen eikä kaikki tunne häpeää samoista asioista, on silti helpottavaa huomata sen olevan tunne, jota jokainen tuntee jostain asiasta. Asia voi toisen mielestä olla hyvinkin mitätön ja voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku siitä tuntisi häpeää. On kuitenkin tärkeää muistaa, että toisen tunteiden mitätöinti ei auta vaan pahentaa tilannetta. Myötätunto sen sijaan helpottaa.

Häpeää tutkinut Brené Brown puhuu haavoittuvuudesta ja siitä, kuinka haavoittuvuutensa näyttäminen on suurinta mahdollista rohkeutta. On rohkeaa sanoa ensimmäisenä: ”minä rakastan sinua”, vaikka ei ole mitään takuita toisen tuntevan samalla tavalla. Haavoittuvuus on oman inhimillisyytensä paljastamista. Ehkä täydellisyyden tavoittelun sijaan pitäisi jo lapsille opettaa epätäydellisyyden hyväksymistä. Epätäydellisyys tekee ihmisestä inhimillisen ja rakastettavan.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Terveys