Oodi Pinkille (ja tsemppibiiseille)
Suosikkityyppi: Pink
Miksi olen joskus lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin? Tai siis P!nkiin, muusikkoon, oikealta nimeltään Alecia Moore. Pink rocks!
Katsoin tovi sitten Amazon Primestä löytyvän Pink-dokkarin All I Know So Far (ohjaaja Michael Gracey). Suositus sille, oikein mainio. On aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan supertähtien pään sisään ja tavalliseen arkeen. Tai tavalliseen ja tavalliseen, dokkari oli kuvattu Pinkin vuoden 2019 Beautiful Trauma -maailmankiertueen aikana (ihmismassoja täpötäysillä stadioneilla!). Dokkarin kantavana teemana on Pinkin tasapainottelu uran ja äitiyden kanssa; hänen aviomiehensä Carey Hart ja lapset Willow ja Jameson olivat kiertueella mukana.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Willow ja Jameson ovat supersuloisia tyyppejä! Ja että Pink ja Carey vaikuttavat huipuilta vanhemmilta – ei välttämättä kaikein helpoin homma kasvattaa kohteliaita ja fiksuja lapsia kiertuebusseissa ja hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Mutta ainakin dokkarin perusteella perheen kiertuearki pelitti hyvin. Ja vaikka tämän pitäisi olla jo näin 2020-luvulla ihan normihomma, niin oli myös kiva nähdä ja kuulla kuinka Carey Hart oli jättänyt oman uransa taka-alalle (on ex-motocrosskuski) ja tuki vaimonsa uraa täysillä.
Perheihastelun jälkeen palaan kysymykseeni: miksi olen lakannut kiinnittämästä huomiota Pinkiin?? Täydellinen esikuva, joka on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran olemalla just sellainen kuin on. Äärihienoa. Muistan pieniä välähdyksiä Pinkin vuoden 2000 julkaistusta debyyttialbumista Can’t Take Me Home. Oli vielä sitä pinkkitukkaista R&B-Pinkiä, ja 11-vuotias esiteiniminä on todellakin kuunnellut You Make Me Sickiä ja There You Go’ta.
Vielä paremmin muistan kakkosalbumi Missundaztoodin. Just like a Pill, Get the Party Started, Family Portrait, Don’t Let Me Get Me… loistavia kappaleita! Tämä nyt saattaa olla tällaista 30-vuotiaan itsereflektointia ja nostalgista lätinää, mutta näin aikuisiällä olen kiitollinen että omina teinivuosina mulla oli Pinkin kaltainen esikuva – muistan, että esimerkiksi Don’t Let Me Get Me oli mulle tärkeä ja merkityksellinen kappale. Vaikka siinä lauletaankin, että I wanna be somebody else, Pink ei koskaan ollut mitään muuta kuin Pink. Se oli inspiroivaa ja tärkeää nähdä.
Mun päähän on hyvin vahvasti porautunut tämä säkeistö:
LA told me, ”You’ll be a pop star,
All you have to change is everything you are.”
Tired of being compared to damn Britney Spears
She’s so pretty, that just ain’t me
Ja ikuisesti koko tämä musiikkivideo:
Kun nyt tälle memory lanelle lähdettiin, niin vielä yksi Pink-muisto: rakastin Funhouse-levyä. Se on julkaistu 2008, samana vuonna kun minä kirjoitin ylioppilaaksi. Mulla oli se CD:llä ja kuuntelin sitä läpi välivuoteni autolla ajaessani. Kuuluu teini-iän ja varhaisaikuisuuden välimaaston soundtrackiini. ”This used to be a funhouse, but now it’s full of evil clowns…”
… ja itse asiassa rakastan myös I’m Not Dead –levyä. Tai ainakin sen kappaletta U + Ur Hand, joka on täydellisen feministinen jätä minut rauhaan -kappale. Plus Who Knew on ikuisesti sydäntäsärkevä. Senkin musiikkivideo on porautunut aivoihini.
Jotenkin olen vuosien varrella menettänyt yhteyteni Pinkiin, mutta nyt olen parin päivän ajan hengaillut nostalgisessa Pink-YouTube-kuopassa. Ja kuunnellut myös hänen uudempia kappaleitaan. Tai siis kyllähän 2010-luvultakin on paljon mulle tuttuja hittejä, en nyt niin täydellisesti ole Pinkiä unohtanut. On pitänyt elää aika kiven alla jos on välttynyt kuulemasta vaikkapa Just Give Me a Reasonia tai Fuckin’ Perfectiä.
Pink-kuoppaan on kuulunut myös haastattelupätkien katsomista, ja niiden perusteella voin antaa Pinkille kaikkein tärkeimmät julkkispisteet: hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä ja ystävälliseltä ihmiseltä. Ja kuten jo sanottu, mainiolta äidiltä.
Ikuisena tsemppibiisien puolestapuhujana sanottakoon myös, että Pink loistaa silläkin saralla: Raise Your Glass, Get the Party Started, So What, Just Like Fire, Try, Fuckin’ Perfect, Wild Heart Can’t Be Broken…
Ja viimeisenä dokkarin nimikkokappale (vai toisin päin?) All I Know So Far. Damn, loistava tsemppibiisi! Luin, että Pink kirjoitti sen tyttärelleen.
You throw your head back, and you spit in the wind
Let the walls crack, ’cause it lets the light in
Let ’em drag you through hell
They can’t tell you to change who you are
That’s all I know so far
And when the storm’s out, you run in the rain
Put your sword down, dive right into the pain
Stay unfiltered and loud, you’ll be proud of that skin full of scars
That’s all I know so far
= PINK ROCKS!
PS. Pink kuuluu kyllä keikkabucketlistille. Kaikki nuo nostalgiset hitit yhdistettynä niihin show-juttuihin ja akrobatiameininkeihin, joista Pink on tunnettu. On varmaan superhieno keikkakokemus.
PPS. Onnistuin jo rikkomaan yhden parvekekukan. En siis tappamaan, rikkomaan. Oh well.
LUE MYÖS:
- Suuri tsemppibiisilista – 75 kappaletta, jotka antavat voimaa
- Pieni tsemppibiisilista
- F**k you -kappaleiden voima
- Nyt ymmärrän, miksi Billie Eilish on niin suosittu (eli dokkaritärppi)
SEURAA BLOGIA: