Hieman epäonnistuneen Mount Bromo -visiitin jälkeen palasimme vielä yhdeksi yöksi Yogyakartaan, josta jatkoimme seuraavaksi matkaa autokyyditse Lake Toballe. Lyhyt tietoisku: Toba on järven lisäksi supertulivuori ja itse järvi on vulkaanisista järvistä maailman isoin.

Auto vei meidät Parapatin satamaan, josta lautat järven keskellä sijaitsevalle Samosirin saarelle lähtevät. Istahdimme Iiron kanssa lähimpään ”kahvilaan” emmekä juuri siinä hetkessä puhuneet toisillemme mitään, mutta siitäkin huolimatta pöytämme eteen ilmaantunut kiharatukkainen poika osasi kysyä olemmeko Suomesta. Hämmennyimme, sillä emme tosiaan olleet sanoneet sanaakaan Suomea (tai mitään muutakaan kieltä), eikä mies siis tosiaankaan itse ollut Suomesta. En vieläkään tiedä mistä hän osasi suomalaisuutemme aistia – ehkä sitten siitä puhumattomuudesta :—D Me emme kuitenkaan mielestäni ihan perussuomalaisilta näytä. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, sillä matkalla kahvilasta lauttaan paikallinen hedelmämyyjäkin huikkasi kysyäkseen olemmeko Suomesta. Meistä tämä huomio oli todella omituista, kunnes meille selvisi, että Lake Toba on itseasiassa erittäin suosittu kohde Suomalaisten keskuudessa. Tai on ainakin ollut, jos ei enää niin paljoa. Syy suosioon löytyy Madventuresista, sillä he tekivät jakson Lake Tobalta kymmenisen vuotta sitten, joka sai hypen aikaiseksi.

Hypetys on helppo ymmärtää, sillä Samosirin saari sekä Lake Toban ympäristö olivat yksiä reissumme upeimmista paikoista.

Samosir on mielettömän kaunis saari, jota ehdimme aika hyvin koluta neljän päivän aikana. Monet ”jumittuvat” sinne kuulemma paljon pidemmäksi aikaa ja voin hyvin kuvitella miksi. Meininki saarella on todella rento, etenkin toukokuussa, kun eletään sesongin ulkopuolista aikaa. Saaren toinen ja satamaa lähempi puoli on huomattavasti hienompi resortteineen, kun taas se puoli, jossa me majoituimme oli melko yksinkertainen. Eli juuri hyvä.

Majoituimme Laster Jony’s Guesthousessa, jossa meillä oli hyvin simppeli huone sekä terassi järvelle päin. Piha oli täynnä avokadopuita. Kyseinen guesthouse on perheyritys, ja itseasiassa se kiharatukkainen poika, joka Parapatin puolella arvasi kansalaisuutemme ennen lauttaan hyppäämistä, oli juurikin tämän perheen poika. Joka ilta he soittivat kitaralla ja laatikkorummulla sekä lauloivat covereita. Iltaisin me myös fiilisteltiin terassiltamme upeasti laskeutuvaa aurinkoa ja mentiin aina samaan paikkaan illalliselle Bamboo-nimiseen paikkaan, jota pyöritti sympaattinen mies vaimoineen. 

Parina päivänä me otettiin skootteri alle ja lähdettiin tutkimaan saarta. Kohdattiin huikeita maisemia ja hirmuinen määrä ylisöpöjä pikkuisia possuja! :—D Mä en ole nähnyt missään niin paljon possuja, missään. Koitin aina seurata niitä, että pääsisin lähelle, mutta ne olivat melkoisen pelokkaita tapauksia ja juoksivat pakoon.

Hyvin iso osa saaren taloista oli varusteltu korkeilla ja suippokärkisillä, tavallaan venettä muistuttavilla katoilla. Samosirilta löytyy myös hirveä määrä kirkkoja, joka oli hieman erikoista kun ottaa huomioon, että Indonesia on maailman isoin muslimimaa. Kuulimme kuitenkin myöhemmin, että Lake Toba on poikkeus ja itseasiassa 100% kristittyjen asuttama. 

Ensimmäisenä saaren tutkistelu -päivänä poikkesimme kapealle polulle, jonka oli määrä oikaista, mutta loppupeleissä meillä meni ikuisuus tällä reissulla, sillä tie oli aivan järkyttävässä kunnossa :—D Pelkkiä eri kokoisista kivistä muodostuneita rykelmiä. Sen lisäksi tiet olivat mutkikkaita ja pudotus omaan tuomioon melko lähellä ja korkealla. Se osa tiestä, joka ei ollut kivien peitossa, oli mutaista liejua, joka muuttui vieläkin mutaisemmaksi, kun alkoi sataa vettä. Selvittiin, vaikka se hetken aikaa vähän mahdottomalta tuntuikin. 

Mutta tehtiinpä silti melkein sama erhe pari päivää myöhemminkin :—D joskin ymmärettiin jo aiemmasta kokemuksesta kääntyä takaisin ennen kuin se oli liian myöhäistä. Summa summarum: Samosirin syrjäisempiä teitä ei voi kehua, mutta maisemia sen sijaan voi. Näkee niitä hienoja paikkoja toki isommiltakin teiltä, mutta suosittelen silti aina seikkailemaan.

Eräänä aamuna lähdimme kiharatukkaisen pojan ja hänen ystäviensä mukaan laivalle, jolla ajelimme Situmurun-vesiputoukselle uimaan. Paikalliset pojat kapusivat kallion seinämälle ja hyppivät sieltä alas ja osa otti niskahartia-hierontoja vesiputoukselta. Itse tyydyin uiskenteluun, joka itsessäänkin oli mieletön kokemus. Vesi oli ihanan lämmintä kun taas putouksen vesi oli virkistävän viileää räiskyen sumuna kasvoille.

Uimisen jälkeen lähdimme pikkuhiljaa takaisin päin ja pojat alkoivat valmistaa koko porukalle ruokaa. Mukana oli pari muutakin reissaajaa.

Oli aivan ihana päivä. Upeat maisemat, ruoka erittäin hyvää ja puitteet kaikinpuolin kunnossa. Mä otin pienet nokoset ja luin kirjaa. 

Viimeisenä iltanamme kiharatukkainen poika lauloi meille Zen Cafén Todella Kaunista, ja itseasiassa todella hyvin. Lake Tobasta jäi käteen kasa hyviä muistoja ja paikka oli sen verran mukava, että menisin sinne mielelläni uudestaankin.

Sydäntäsärkevää oli kylläkin lukea, että noin kuukausi meidän oleskelumme jälkeen yksi Parapatista Samosirille ajavista lautoista oli todennäköisesti myrskyisän sään vuoksi uponnut kantaen mahdollisesti jopa sataa matkustajaa. 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Singaporesta lennettiin Indonesiaan Jaavan saarelle ja tarkemmin sanottuna Yogyakartaan, hyvin hehkutettuun kaupunkiin, joka sijaitsee Jaavan keskiosassa. 

Yogyakartan kaupungin keskusta ei täysin vakuuttanut, mutta sen sijaan muutamat keskustan ulkopuolelta löydetyt paikat olivat täysiä kymppejä. Katutaidetta, hyvää jätskiä, paikallisten poikien progekeikkaa ja elämäni parasta kalaruokaa – ne jäi Yogyakartasta loppupeleissä parhaiten mieleen. Niin, ja hassut etuvaunuin varustellut pyörä-tuktukit. Iso hatunnosto niiden ajajille, semi raskasta puuhaa kun kuskaa meidänkin tapauksessa noin 140 kilon lastia pitkin kyliä :—-D Osa kuskeista oli hoksannut vaihtaa pyörän moottoriajoneuvoksi, mutta hyvin moni luotti vanhaan kunnon polkupyörään.

Mediterranea-ravintola on ranskalaisen herrasmiehen omistama ja varmasti Yogyakartan hienoin illallispaikka. Ei nyt ihan fine dining, mutta melkein. Meidän oli käytävä siellä ihan kahteen otteeseen, koska ruoka vakuutti ensimmäisellä kerralla sen verran. Söimme ensimmäisellä Mediterranean kerralla valehtelematta elämämme parhainta kalaruokaa, mutta se oli harmiksemme päivän erikoinen, jota ei siis listalta enää seuraavana iltana saanut.

Vierestä löytyvä Kedai Kebun on sekä baari, ravintola, keikkavenue sekä taidegalleria. Me satuttiin paikalle sopivasti sellaisena iltana, kun paikallisten poikien bändillä oli alkamassa keikka, joten jäätiin kuuntelemaan. Taidegalleriaa ei ehditty tsekkaamaan, mutta paikasta jäi silti oikein hyvät vibat. Suurin osa ihmisistä oli paikallisia, mikä on aina mukava lisä.

Eräänä aamuna heräsimme ennen auringonnousua ja hyppäsimme autoon, joka vei meidät reilun tunnin päähän kuuluisalle Borobudurin buddhalaispyhäkölle. Saavuimme paikalle juuri auringonnnousun aikaan ja saimmekin ihastella ensimmäisistä auringonsäteistä sekä mystisestä sumusta pyhäkön noin kolmenkymmenen mertin korkuiselta ylätasanteelta. Paikka on UNESCO:n maailmanperintökohde, eikä ihan turhaan, sillä se on melko vaikuttava muotoilunsa ja koristeluidensa vuoksi.

Yksi siisteimmistä Indonesiassa tekemistämme asioista oli vaijerilla laskeutuminen Yogyakartan läheisyydestä löytyvään Jomblang-luolaan. Kumpparit jalkaan, kypärä päähän, valjaat päälle ja pareittain vaijerin varassa alas. Vähän jännitti, mutta loppupeleissä se ei ollutkaan yhtään niin pelottavaa. Lähinnä se sattui kun valjaat painoi laskeutuessa vähän ikävistä kohdista :—-D

Luolassa oli äärimmäisen kosteaa ja mutaista, joten kumpparit todellakin olivat tarpeen. Tukka kastui kauttaaltaan kypärän alla ja märät oli vaatteetkin. Käveltiin ensin hetken aikaa polkua pitkin taskulamppujen valossa, kunnes päästiin itse pääpaikalle. Luolan päätyyn, jonka katossa olevasta aukosta tulvi mielettömän kauniisti valoa sisään muuten pilkkopimeään tilaan. Vettäkin ropisi ja fiilis oli aika epätodellinen. Luola oli kuin suoraan jostakin alien-elokuvasta. 

Yogyasta otimme junan kohti Probolinggoa. Matka kesti noin kahdeksan tuntia, mutta se meni yllättävän sulavasti. Syy miksi köröttelimme Itä-Jaavalle oli se, että halusimme nähdä kuuluisan Bromon tulivuoren. Olimme yhden yön Probolinggossa, ja seuraavana päivänä lähdimme kahden semisti epäilyttävän herran skootterikyydeillä kohti Bromoa. Minibussia ei näkynyt, joten päätettiin ottaa (suht iso) riski skoottereiden suhteen. Iirolle ei riittänyt edes kypärää ja omanikin oli käytännössä rikki. Näin jälkikäteen koko homma vaikuttaa aika vastuuttomalta :—D Silloin sitä ei niinkään miettinyt.

Onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin, mutta reissu meni siitäkin huolimatta aika pahasti käteen. Paikan päällä oli niin pilvistä, että emme nähneet juuri mitään. Hetkittäin osa vuorista paljastui pilviverhon takaa, mutta isointa vuorta emme nähneet missään vaiheessa emmekä näin ollen todistaneet sitä maisemaa mitä olimme tulleet ihastelemaan. Vettäkin alkoi sataa aika pian kaatamalla. Harmitti suoraansanottuna aivan älyttömästi, sillä olimme maksaneet junat, majoitukset ja kyydit periaatteessa aivan turhaan. Säälle ei mahda mitään, mutta otti se silti päähän. Etenkin kun meillä ei ollut aikaa palata takaisin minään muunakaan ajankohtana, eli se oli sitten siinä. Onneksi Bromon ympäristö oli kuitenkin kaunista ja melko maagisen näköistä kaikkine pilvineen, joten ihan tyhjäksi ei jäänyt oman pään eikä kamerankaan muistikortit.

Jaavasta jäi oikein hyvät muistot ja voin sitä ehdottomasti suositella jokaiselle Indonesiaan matkustavalle, vaikka meidän visiittimme melko lyhyt ja suppea olikin saaren valtavaan kokoon nähden. Uskon kuitenkin, että saari tarjoaa Yogyakartan, Ijenin ja Bromon tulivuorten lisäksi paljon muutakin upeaa!

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM