Viime viikolla ranteeni sanoi niksnaks. Mitään ei mennyt rikki, mutta ranne särki muutaman päivän. Teen töitä tietokoneella 8 h päivässä ja ranne tuntui väsyvän näppäimistöllä kirjoittaessa. Sidoin ranteen, jotta en vääntäisi sitä vahingossa kivuliaaseen asentoon ja jotta ranne todella saisi lepoa.

 Olin suunnitellut lauantaille jo etukäteen salireissun. Kipeytynyt ranne ja väsymys houkutteli jättämään salin lauantai-iltana väliin. Muistini perukoista kuitenkin kaivautui jonkin laihdutus-/treenaus-/rakkausdieetti-/sinusta on tullut pullukka -ohjelman jakso, jossa pullukka oli loukannut jonkin raajansa, ja koitti luistaa salitreeneistä. PT kuitenkin puuttui peliin, ja pullukalle tehtiin saliohjelma, jossa treenattiin koko muuta kehoa sen loukkaantuneen raajan ehdoilla. Eli treenejä ei jätetä väliin, jos muu kroppa on treenauskunnossa. Mäkin sain raahattua lopulta itseni salille tämän ajatuksen voimalla, tosin ranne paketissa. 

  Tein alavartalopainoitteisen treenin. Jätin väliin ylä- ja alataljan, ja sumokyykytkin tein ottamalla levypainon syliin sen sijaan, että olisin roikottanut kahvakuulaa tai painoa jalkojen välissä. Askelkyykyt tein painojen kanssa, mutta useammilla toistoilla ja pienemmillä painoilla, kuin yleensä. Tämänkin olisi kyllä voinut tehdä levypaino sylissä. Lisäksi tein tuttavuutta jalkaprässiin, joka ei normaalisti kuulu tämän hetken saliohjelmaani.

  Treeni ei kuitenkaan lauantaina oikein kulkenut. En osaa sanoa, johtuiko se liian täydestä vatsasta (=liian lyhyt tauko ruokailun ja salin välissä), väsymyksestä vai liiallisesta ranteen varomisesta. Kuitenkin oli olo, että homma takkusi, eikä oikein maistunut. Yleensä salia seuraavana päivänä jostakin vähän kolottaa tai lihaksissa on pientä tuntumaa, että jotain on tehty. Lauantain jälkeen ei ollut kuitenkaan mitään fiiliksiä missään päin kroppaa. Ihan niin kuin en olisi salilla ollutkaan. Tuntui, että takunnut treeni meni aivan hukkaan, kun ei tuntunut seuraavana päivänä missään! Ei kipuu, ei hyötyy!

 Tässä mä sitten voivottelen, kun ranteeseen sattuu, mutta lihaksiin ei. Että väärän kohtaan kroppaa sattuu, koskaan ei oo hyvä! 

  Olen pohtinut tuota lihaskipua, että mikä olisi kehityksen kannalta optimaalisin määrä kipua. Oikea termi lienee viivästynyt lihasarkuus. Mistä arkuuden määrästä tietää, että edellispäivän treeni osui ja upposi juuri sopivalla tavalla?  Vai kuuluuko treenin edes tuntua missään jälkijunassa? Mä olen aina ajatellut, että kuuluu tuntua vähän. Lihas kasvaa kuitenkin mikrovaurioiden myötä, joten olisi jotenkin loogista, että kehittyminen aiheuttaa arkuutta. Onko lihasarkuuden vaikutus kehitykseen yksilökohtaista? Että toisilla tuntuu ja toisilla ei, mutta kehitys olisi silti samaa. 

Muistelisin joskus myös lukeneeni, että kilpirauhasen vajaatoiminta (sain äidinmaidossa. Toiset saa äidinmaidossa käsityö-, ruoanlaitto- tai vaikka remontointitaitoja. Meikä sai kilpirauhasen vajaatoiminnan. 😉 saattaa vaikuttaa lihasten tavallista hitaampaan palautumiseen. No, mulla ei ole asiasta vertailupohjaa. Ennen kilpparin diagnosointia en harrastanut juuri liikuntaa ja liikunnan harrastamisen aloittamisen jälkeen mulla onkin aina ollut kilpirauhasen vajaatoiminta. Eli en tiedä muuta kuin omalle kohdalle osuneen lihasten palautumisnopeuden kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa, eikä tässä ole mun mielestä mitään poikkeavaa, olen tähän ihan tyytyväinen. (Tosin kipirauhasen vajaatoimintaa syytetään helposti kaikista mahdollisista oireista, eli suhtaudun kilpirauhaseen liitettäviin oireisiin vähän skeptisesti.)