Ladataan...

Vaikka tämä blogi on päiväkirjamaisempi kuin mikään muu, mitä olen ikinä julkisesti kirjoittanut, ja vaikka itsekin toitotan käsitteleväni täällä asioita raa'an rehellisesti, olen monta kertaa jättänyt kokonaan kirjoittamatta tai julkaisematta jo kirjoitetun postauksen jostain herkästä aiheesta.

Tätä syöpäblogiani lukevat monet minulle läheiset ihmiset, ne läheisimmät, ja lisäksi monta muuta tuttua ja puolituttua. En halua loukata tai järkyttää ketään, mutta välillä haluaisin oikeasti avautua niistä vaikeistakin aiheista.

Miltä tuntuu, kun ystävistä ja kavereista ei kuulu mitään.

Miltä tuntuu miettiä, kuka löytää minut kuolleena.

Minkälaista tukea oikeasti kaipaisin ihmisiltä.

Miltä tuntuu puhua omalle miehelle tämän tulevasta vaimosta, että hän löytäisi onnen minun kuoleman jälkeenkin.

Miltä tuntuu googlettaa sanoja 'saattohoito', 'eutanasia' tai 'kuoleman kivut'.

Tuntuu aika hurjalta ajatukselta kirjoittaa jostain noin suuresta aiheesta ja sitten tavata läheisiä ihmisiä kasvokkain ja tietää heidän lukeneen tekstini.

Mutta minulle tämä blogi on kuitenkin tärkein terapiamuotoni. Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia ja vapauttaa ne, jotta niitä ei tarvitse murehtia aktiivisesti aivoissa.

Tunnen tarvetta vapauttaa ajatuksiani, mutta onko minulla oikeutta siihen, jos se tuottaa tuskaa muille?

 

 

 

 

 

Ladataan...

Yhdessä vaakakupissa on:

väsymys, selkä- ja uniongelmat, vatsatauti (pojan), migreeni (oma).

Toisessa vaakakupissa on:

kolmistaan vietettyjen päivien ja sairastamisen pienimuotoisuuden tuoma onni (meidän kaikkien).

 

Kyllähän se syöpä siellä jossain taustalla on, mutta ei sitä aina meinaa edes muistaa, kunnes muistaa, että stressi olisi vähän pienempää ilman sitä.

 

Ainakin olen täällä. :)

 

 

 

 

 

Ladataan...

Mä olen niin väsynyt.

Jopa tämän postauksen kirjoittaminen meinaa tökkiä, koska ajatus ei vain kulje.

Muutama päivä sitten, väsymyksen ollessa pahimmillaan, nukahtelin lauseiden välissä, kun luin pojalle satukirjaa nojatuolissa.

Viimeiset pari viikkoa on ollut aika rankkoja, sillä poika oli pitkään kipeä, minä olin/olen vähän kipeä, ja aina jollakin meistä on ollut myös pakollisia menoja. Kynttilää on tullut poltettua molemmista päistä, vaikka ihan perus lapsiperhekauraa tämä onkin.

Viimeistään nyt olen huomannut sen, että sairaslomani on ihan tarpeeseen annettu. En meinaa jaksaa toimia, kun pariin viikkoon en saanut levätä päivien aikana. Eikä yksi lepopäivä silloin tällöin auta, vaan kyllä sitä lepoa tarvitsee jatkuvasti.

Onneksi meillä on mieheni kanssa hyvä suhde ja osaamme puhua asioista. Hän ymmärtää väsymykseni, ja minä ymmärrän hänen kuviot ja ajatukset. Aina ei vain suju elämä täydellisesti, ja jompi kumpi joutuu joustamaan. Yritämme sentään joustaa vuorotellen.

Väsymys on ollut sitä luokkaa, että vähän pelottaa sen lipuvan uupumuksen puolelle, ja sen takia yritän asiasta nyt puhua ja toitottaa, jotta itsekin ottaisin sen tosissani. Muistan syksyllä minulla olleen samanlainen olo, kun stressi ja pelko oli pahimmillaan.

Tajusin myös, että nyt minun täytyy oikeasti ottaa vastaan tarjottua apua. Olen oikeutettu kotipalvelun palveluihin, olen ollut lääkehoidon aloittamisesta asti, mutta olen jotenkin lykännyt sitä, koska ihan hyvinhän tämä arki tässä kaiken keskellä pyörii. Nyt ehkä täytyy myöntää, että vaikka meillä kaikilla on vaatteet päällä, ruokaa masuissa ja päällisin puolin kaikki normaalin näköisesti, voisi ylimääräisille käsille olla tarvetta.

Väsymystä pitäisi hoitaa stressin vähentämisellä, mihin kotipalvelukin osittain tähtää, mutta vähän toki huolettaa jossain takaraivon perukoilla, että voisiko tämä väsymys johtua jostain lääkitykseen liittyvästä jutusta, kilpirauhasesta, diabeteksesta jne. Onneksi minusta otetaan vino pino verikokeita kolmen viikon välein, ja niissä oli juuri tällä viikolla kaikki kunnossa, joten uskoisin kyseessä olevan ihan väsymys elämän rankkuuden takia.

Sitä on vaan niin tottunut toistelemaan itselle ja muille, että ihan hyvinhän tässä menee, kun jaksan olla aika normaalisti.

Nyt on aika myöntää, että kyllä vähän väsyttää.

 

 

 

 

 

Ladataan...

Syövästä huolimatta minulla on flunssa.

Syövästä huolimatta poika on kuumeessa.

Syövästä huolimatta mies oli työmatkalla ulkomailla, kun minulla oli flunssa ja poika oli kuumeessa.

 

Syövästä huolimatta elämä jatkuu, ja ainakin toistaiseksi minä liikun sen mukana.

En ole vain syöpää sairastava ihminen.

Olen äiti.

Olen vaimo.

Olen nainen, joka tykkää televisiosarjoista ja virkkaamisesta.

Olen minä.

 

Syövästä huolimatta olen minä.

 

Näkevätkö muut sen?

 

 

 

 

 

Ladataan...

Eräänä päivänä tällä viikolla heräsin miettimään elämääni ja miltä se näyttäisi meille, jos syöpää ei olisi.

Liian kauan tässä haavemaailmassa ei viitsi viipyä, mutta pikainen vierailu on ihan paikallaan.

Sain syöpädiagnoosin reilu vuosi sitten, vuoden 2017 lokakuussa.

Olin tuolloin ollut työttömänä virallisesti huhtikuusta asti eli puolisen vuotta, mutta tosiasiassa olin vasta muutaman kuukauden ollut yksin kotona ilman työtä, sillä poikani oli aloittanut päiväkodin vähän yli 1-vuotiaana juuri elokuun alussa. Olin ollut jo jonkin aikaa hukassa koko työasian suhteen, sillä aiemmat logistiikka-alan toimistotyöt eivät enää oikein houkutelleet, eikä yhteenkään työhaastatteluun ollut tullut kutsua. Tajusin, että haluaisin oikeasti kokeilla kirjoittamista ammattina, sillä blogin puolesta siihen oli rutiinia ja taitoa.

Olin juuri uskaltanut alkaa kokeilla siipiäni uudella uralla ja lopettaa vanhan uran työhakemuksien rustaamisen. Olin saanut sovittua ensimmäiset kirjoitustyöni ja työhaastatteluni uudelle uralle.

Aurinko kirjaimellisesti loisti sinä päivänä, kun sain diagnoosin, joka muutti kaiken.

Jos syöpää ei olisi, toivon, että olisin löytänyt itseni kunnolla kaikessa äitiyden ja itseni kehittämisen ristiaallokossa. Toivon, että uusi ura olisi ottanut tulta alleen jo ihan ilman tämän syövän tuomaa julkisuutta ja mahdollisuuksia.

Kyllähän olen kirjoittamisuran aloittelua jatkanut myös syövän aikana, sillä leikkauksen alkutoipumisen jälkeen sain enää soviteltua työttömyysrahaa tehdessäni osa-aikaisia kirjoittajan hommia. Nyt sairauspäivärahalla en saa tehdä vakituisesti töitä.

Kirjoittaminen on tuntunut syövän lomassakin niin hyvältä ja oikealta, että tuntuu ihan älyttömältä, miksi en tajunnut asiaa jo aiemmin.

Jos syöpää ei olisi, olisimme varmasti jo miettineet myös lapsiluvun lisäämistä.

Pojan ollessa vasta tuloillaan ja myöhemmin pieni tuhiseva käärö puhuimme toivovamme noin kolmea lasta, olemmehan molemmat keskimmäisiä kolmesta lapsesta. Olimme realistisia jaksamisemme suhteen, emmekä halunneet venyttää parisuhdettammekaan äärimmilleen, joten olimme ajatelleet toisen lapsen ajoituksen olevan hyvä pojan ollessa kolmen tai neljän vanha.

Eihän näitä asioita ikinä voi suunnitella, mutta niin vain kaikki silti tekee.

Ehkä jo tässä vaiheessa, pojan ollessa 2,5-vuotias, miettisimme yrittämisen aloittamista, mutta sen sijaan olemme joutuneet luopumaan toiveistamme ja olemaan tyytyväisiä ja onnellisia tämänhetkisessä tilanteessa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, jos syöpää ei olisi, olisimme kuitenkin varmaan stressaantuneita, sillä ilman tätä isompaa perspektiivin pakottajaa huolet muodostuisivat enemmän omista ennakko-odotuksista ja ulkopuolisesta paineesta.

Syöpä ja sen realiteettien kanssa eläminen on opettanut olemaan onnellinen nykyhetkessä.

Vaikka syöpää en haluaisikaan, en välttämättä haluaisi muuttaa tätä kaikkea henkistä kasvua, mitä tämä tilanne on pakottanut. Sanomme usein mieheni kanssa, että viime vuosi oli elämämme pahin ja parhain vuosi, ainakin tähän asti.

Haluaisin kyllä takaisin sellaisen huolettomuuden ja elämään luottamisen, josta on ollut pakko luopua.

Pitkälle ei voi elämää ja tekemisiä suunnitella, mutta tänään aion nauttia miesteni seurasta ja virkata vähän, tässä omassa nojatuolissa kirjahyllyn vieressä.

 

 

 

 

 

Pages