Eilen tuli täyteen kolme viikkoa tätä sairaala-asumista, ja itselle se on ollut aikamoista sopeutumista.

Luulin oikeasti olevani tässä vaiheessa kuollut tai ainakin hyvin lähellä sitä. Luulin yleisvointini hiipuvan samaa tahtia jalkojeni voinnin kanssa, mutta niin ei ole käynyt. Se on ollut aikamoinen yllätys sekä itselle että varmasti myös lähipiirille. Positiivinen toki, mutta yllätys joka tapauksessa.

Silti täytyy myöntää, että huonoina päivinä hyvä vointi on ollut omalla tavallaan myös negatiivinen yllätys. Kun päivät täyttyvät pettymyksistä, liittyen hoitotoimenpiteisiin tai omaan hankalaan oloon pyörätuolissa, kyllä sitä suoraan sanottuna toivoo, että tämä kaikki olisi jo ohi, vaikka se varsinainen loppu pelottaa ihan järjettömästi. On oma sopeutumisprosessinsa siinä, että saatan ollakin täällä vielä ihan useamman viikon ja jopa kuukauden. Joinain päivinä sen vain sattuu näkemään hyvänä asiana ja joinain toisina päivinä sen näkee huonona asiana.

Minun lisäksi tähän kohtalaisen hyvään tilanteeseen on ollut sopeutumista läheisilläni. Alussa päiväni täyttyivät vierailijoista jopa haittaan asti, sillä hyvätkin asiat vievät energiaa liian suurissa määrissä, mutta viime aikoina vierailijoita on ollut reippaasti vähemmän. En millään syytä ihmisiä asiasta, sillä onhan tämä hämmentävä tilanne. Kaikki olettivat, että on kamala kiire käydä minua katsomassa, koska kaikki merkit osoittivat pikaisesti lähestyvään kuolemaan, eikä niin käynytkään. Nyt ollaan taas siirrytty ehkä eräänlaiseen odottavaan tilaan. Ei varmastikaan ole helppoa olla läheiseni juuri nyt.

Kuoleeko se vai ei?

Onhan tämä aivan totaalisen hämmentävää itsellekin miettiä, että koska kuolen, kuolenko pian, miten kuolen, kuolenko yllättäen, kuolenko pikku hiljaa hiipuen, tai kuolenko viikon päästä vai kolmen kuukauden päästä.

Joka tapauksessa minun ja kuoleman välillä näyttäisi nyt olevan edes jonkin verran aikaa, mikä aiheuttaa sekä päänsisäistä että sen ulkopuolista sopeutumista. Minun täytyy hoitaa aktiivisesti jalkojen turvotusta, mahan turpoamista, ja yleistä reippautta, mikä on oma hommansa, sillä koen monet niihin liittyvistä aktiviteeteista hoitohenkilökuntaa häiritseväksi, enkä kehtaa niitä tarpeeksi usein pyytää. Huono omatunto vaivaa minua monen asian suhteen täällä osastolla! En kehtaa jättää syömättä minua vähemmän kiehtovia ruokia, en kehtaa pyytää apua jääkaapille käymisessä tarpeeksi usein, en kehtaa pyytää saatavilla olevia välipaloja silloin kuin haluaisin, en kehtaa vaikka mitä.

Päänsisäisen sopeutumisen ongelmat puolestaan hävettävät aika reippaasti. Miksi jopa toivon oman tilanteen pikaista huonontumista, kun niin moni ihminen jopa rukoilee vointini puolesta. Mutta huonoina päivinä on vaikea estää huonojen ajatusten tuloa. Kun tuolissa on huono istua, ja kaikkiin muutoksiin tarvitaan vähintään kahta hoitajaa ja kattonosturia, naama turvottaa enemmän kuin laki sallii, ja fyysinen oleminen on jossain hikoilun ja sietämisen rajamailla, on vaikeaa pysyä positiivisena. Ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna yllättävän pienet asiat ovat minun pienessä kuplassani aika isoja ja pilaavat helposti päivän jos toisenkin.

Minun kuplani on todellakin aika pieni, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Minä virkkaan, katson sarjoja ja elokuvia, hengaan vieraideni kanssa, käyn alakerran kahviossa jäätelöllä, kirjoitan blogeja sekä tekstailen kuulumisiani tutuille. Välillä tsemppaan itseni parvekkeelle istuskelemaan, mutta useimmiten möllötän omassa huoneessani pyörätuolissa tai iltapäivälevolla sängyssä. Tätä minä teen päivästä toiseen, ja välillä joku läheisistä rullaa minut läheiselle Heselle tai Citymarketille. Erikoispäivinä lähden invataksilla käymään kauppakeskuksissa, joissa on helppo kulkea. Sitä voisi tehdä enemmänkin, mutta en sitäkään kehtaa kysyä muilta kuin omalta perheeltä. En kuitenkaan osaa toivoa muuta tekemistä, sillä nämä jutut tuntuvat omilta, mutta omassa pienuudessaan ne antavat myös ajatusten olevan yhtä pienen kuplan rajoittuneita.

Osaisinpa ottaa kaiken irti elämisestä, aivan kuten alussa täällä sarraalassa ollessa tuntui. Sain kehuja positiivisesta asenteestani, ja tilanteen raskaudesta huolimatta näin sen auringon ulkoilman lisäksi omissa ajatuksissani. Otin oikeasti kaiken positiivisen irti jokaisesta hetkestä. Mutta mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä vaikeammaksi positiivisen asenteen ylläpito on käynyt. Muutokset fyysisessä olotilassa ovat vaikeuttaneet kaikkea olemista ja elämistä, eikä positiivisuus ole kuulunut omaan repertuaariini enää hetkeen vakituisesti. Se harmittaa.

Haluaisin jaksaa ottaa kaiken irti kaikesta. Tilaisin kaikkea hauskaa ruokaa tänne, joko läheisiltä tai lähettipalveluiden avulla, nauttisin saatavilla olevasta jäätelöstä sekä jääkaapin herkuista ja niiden hakemisesta. Lähtisin useamman kerran viikossa kauppakeskuksiin hengaamaan, hinnasta ja pienestä vaivasta riippumatta. Kestäisin paremmin kaikki nostot ja muutokset, ja katsoisin enemmän juuri niitä haluamiani sarjoja, vaikka en enää saisikaan kaikkia suoratoistopalveluja ilmaiseksi tv-blogin kautta. Keksisin uusia kivoja tapoja nauttia elämisestä, enkä vain jäisi masistelemaan turhaan. Kaikkea kivaa ja enemmänkin.

Huomaatteko? Paljon minulla on sanomista, mutta aika vähän teen sen eteen mitään. Jos sovitaan yhdessä, että piristyn vähän ja nautin elämästä, kun sitä vielä on.