Elämän pelissä nostalgia on pelinappulani

Kun oma kuolevaisuus on läsnä melkein joka hetkessä, ja arjen määrittävänä tekijänä on epätietoisuus, nousee nostalgia esille sekä hyökyaallon että tipoittain ärsyttävän vesihanan tavoin.

Tuo kappale tuo mieleen teinivuodet, sen ihmisen kanssa höpöttelin hassuja yhdissä opiskelijabileissä mutta en koskaan sen jälkeen, silloin kerrankin kiroilin isälleni ja pyysin anteeksi Geisha-rasialla, olen aina tykännyt Ässä Mix -pussista eniten niistä violetinpunaisista karkeista, voi kun pääsisi takaisin ihanaan hääpäiväämme, pienenä tilasin pizzaa pelkällä jauhelihalla…

Joinakin päivinä nostalgia on läsnä aivan kaikessa, mitä teen ja koen. Nuo päivät ovat selkeästi täynnä surua, jolloin tukeudun menneisyyden hyviin hetkiin, olivat ne sitten sisällöltään kuinka outoja tahansa. Onneksi näitä päiviä ei ole ihan koko ajan.

Usein puhutaan surun viidestä vaiheesta, ja huomaan soutavani ja huopaavani noiden eri vaiheiden välillä, jopa ihan siellä hyväksynnässä asti.

Nostalgia on osa suremista, ja muistelen etenkin teinivuosiani. Ajattelen usein itsestäni jonkun tietyn ikäisenä, ja mietin, että enpä tuolloinkaan tiennyt eläväni enää vain kohtuullisen vähän aikaa.

Toisaalta on äärimmäisen lohdullista miettiä vanhoja aikoja. Hetken aikaa olen jossain muualla, ja saan helposti hymyn huulilleni, vaikka se vähän surumielinen onkin.

On elämässäni ollut paljon niitä hyviäkin hetkiä, ja niitä on kiva muistella.

 

Tätä postausta kirjoittaessani Spotifyssa on soinut ainakin albumit TLC: Fanmail ja Jennifer Lopez: This Is Me… Then.