Kohtalotoverien muistolle
Meillä oli eilen aivan ihana päivä. Puuhailimme kotona kaikkea pientä, kokosimme pojalle oman pienen pöydän ja tuolin, siivosimme ja järjestelimme. Aurinko paistoi ja mieli oli yhtä loistava.
Sitten luin uuden viestin tukiryhmässämme. Yksi ryhmän jäsenistä, jonka minäkin muistin keskusteluista, oli kuollut, melanoomaan.
Vain muutamia viikkoja aiemmin oli hänkin vielä keskustellut eri hoitokeinoista ja kertonut tilanteestaan.
Sitä aina unohtaa hetkeksi, miten nopea ja salakavala tämä sairaus on liikkeissään.
Eilen sitten hymyjen lisäksi kasvoillamme loisti kyyneleitä, mutta sitä tämä on. Surua ja elämää. Vaikka surun keskellä ei halua rämpiä koko ajan, sille pitää antaa tilaa.
Tällä viikolla on tullut surtua muutenkin aika paljon. Oma räikeä kuolevaisuus tuntuu erityisen hyvin juuri nyt, kun tuntuu, ettei onneni voi millään kantaa kovin paljoa pidemmälle.
Tässä loppusyksyssä on ollut henkisiä haasteita ehkä eniten tämän koko matkan aikana. On ollut pienempiä terveydellisiä ongelmia, jotka ovat olleet joko seurauksia leikkauksesta tai koko prosessiin liittymättömiä asioita, jotka ovat lamauttaneet elämästä nauttimisen. On tuntunut niin väärältä, kun syöpähoidot eivät ole vaikuttaneet huonontavasti yleisvointiini lainkaan ja silti muut asiat ovat vallanneet liikaa tilaa hyvinvoinnista.
Nämä haasteet ovat vaikuttaneet omaan henkiseen jaksamiseeni ja sitä kautta tietenkin myös mieheni jaksamiseen. Perusasiat jaksamme hoitaa, jotta elämä rullaa eteenpäin, mutta kaikki extra tuppaa jäämään tekemättä, kun ei vaan jaksa.
Näiden haasteiden lisäksi omaan mielialaani vaikuttaa sekä ensi viikolla häämöttävä seuraava kontrollikuvaus että joulu. Saan kuvauksen tulokset vähän ennen joulua, ja se tietysti jännittää. Vointini on ollut hyvä, ja tuntuu, että lääke auttaa ja toimii, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Viime aikoina vaivannut flunssa on nostanut pelkoja pintaan määräämättömän paljon.
Joulu tuo pelkoja sen symbolisen arvon vuoksi. Viime vuonna leikkauksesta ja diagnoosistakin toipuessani pelkäsin tosissani joulun jäävän viimeisekseni. Nyt pelkään samaa. Että tämä fyysinen hyvä fiilis on vain huijausta, ja parin kuukauden päästä tämäkin blogi hiljenee lopullisesti.
Joulu symboloi myös läheisyyttä ja läheisten kanssa oloa, ja tänä vuonna ne tuntuvat erityisen vahvasti minulle. On ihanaa elää jouluun saakka, mutta samalla pelkään, että kaikkea värittää pelko kuolemasta ja viimeisistä ajoista. Olen huomannut taas pelkojeni takia lipsuvani siihen ajatusmaailmaan, jossa kaikki, muistot menneistä ja ajatukset tulevasta, värittyvät syövän rumilla väreillä.
Minä pelkään, että pian, jo aivan liian pian, meidän tukiryhmään kirjoitetaan viesti minun kuolemastani.
Tukiryhmä Facebookissa on aivan äärettömän tärkeä. Sieltä saa henkistä tukea mutta myös käytännön neuvoja. Sieltä saa paljon hyvää, mutta tasapainoksi sieltä saa myös aina välillä aimo annoksen elämän ja kuoleman todellisuutta.
Aina ei tarvitsisi saada tietää ja osata ajatella kaikkea.
Tämä kirjoitus puolestaan kertoo siitä, miten syövän kanssa kohtalotoverinkin kuolema kääntyy pohdinnaksi itsestä ja omista tunteista.