Olen voinut niin monta viikkoa niin hyvin, että syöpä tuntuu olevan hiukan epätodellista, sumuverhon takana olevaa vaihtoehtomaailmaa, johon en välttämättä joudu enää takaisin.

Mikäänhän ei ole vielä diagnoosissani ja tilanteessani muuttunut, mutta minulla on ollut jo monta viikkoa niin hyvä olo, aivan normaali olo, että välillä on itsekin vaikea uskoa tilanteen vakavuutta.

Kun heinäkuun alussa sain tiedon syövän paluusta ja leviämisestä ympäri sisäelimiäni, pelkäsin, etten näe syyskuuta ja että jo elokuussa olisin syöpäosastolla hoidossa palaamatta koskaan enää takaisin kotiin.

Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen saanut jo kolme annosta immunologisia hoitoja, ja olen voinut paremmin kuin moneen kuukauteen.

Yritän toki itselleni hokea, että kyllä tilanne on silti paha, ja romahdus, oli se sitten fyysinen tai psyykkinen, voi iskeä koska vain, asettaen elämälleni selkeän takarajan aivan liian lähelle. Melanooma on siitä petollinen ja muista poikkeava syöpä, että se leviää aggressiivisemmin ja vauhdikkaammin, eikä sitä voi tietyn pisteen jälkeen enää parantaa, vain hidastaa. Tiedän siis, että hyvästä olosta huolimatta melanoomaan voi kuolla viikoissa.

Toisaalta annan tietoisesti itselleni taas luvan haaveilla tulevaisuudesta, vaikka se olisikin vain ensi jouluun tai kesään liittyvää. En ole juuri nyt katkera muiden ihmisten tavallisista syövättömistä elämistä, enkä puhu tulevaisuudesta vain miestäni ja poikaani koskien. Uskallan taas toivoa hiukan, ja se pelottaa.

Välillä mietin, että mitä haittaa toivomisesta on. En kuitenkaan ole niin optimisti, että unohtaisin tilanteen realiteetit unelmien keskellä. Toivomisessa minua eniten pelottaa se putoaminen hyvin korkealta jos ja kun huonoja uutisia tulee taas lisää, mutta toisaalta: kyllä se putoaminen olisi kovaa, vaikka siihen olisi yrittänyt varautuakin koko pessimistisellä olemuksellaan.

Parin viime tapaamisen aikana lääkärinikin ovat todenneet lääkkeiden selkeästi tehoavan edes jotenkin, koska monet minua aiemmin vaivanneet pienehköt oireet, kuten pahoinvointi ja lämpöily, ovat lääkkeen aloituksen myötä poistuneet, ja nyt myös aiemmat pienet kasvainjäljet reidessäni ovat tasoittuneet.

Ehkä jos sittenkin olisin osa sitä prosenttijoukkoa, jolle syöpälääkkeistä on hyötyä myös vakavassa tilanteessa? Vaikka syöpää ei minusta saakkaan enää ikinä poistettua, ottaisin mieluusti muutaman lisävuoden.

Olisi kiva nähdä, kun poikani menee kouluun.