Syöpäleikkaus ja siitä toipuminen

Nyt kirjoitan suoraan myös lääketieteellisestä puolesta, sillä omien kokemuksieni keskellä olisin toivonut enemmän suoraa puhetta varsinkin blogeissa. Lisätietoja saa kysyä.

Melanooman ensimmäinen hoitotoimenpide on aina leikkaus, jos siitä on vielä hyötyä, joten leikkaukseen päädyin minäkin parissa viikossa.

Marraskuun 1. päivänä aloitin aamuni toimenpiteellä, jossa alkuperäisen melanoomalöydöksen tienoille pohkeeseeni ruiskutettiin radioaktiivista merkkiainetta. Tämän tarkoitus oli kulkeutua nivusalueella oleviin imusolmukkeisiin, joista sitten merkkautuisi ne ensimmäiset eli vartijaimusolmukkeet. Nämä poistettaisiin sitten myöhemmin päivällä leikkauksen yhteydessä kuvauksen aikana tehtyjen tussimerkintöjen avulla.

Sairaalavaatteisiin vaihdettuani odottelin pitkän aikaa muiden leikkauspotilaiden kanssa lämpöpeittojen alla, ja suunnittelin ajan kuluksi tulevat joululahjaostokset. Sitten kävelin laitosapulaisen perässä leikkaussalin ulkopuolelle, jossa istuessani meinasi paniikki iskeä. Hengittelin vavahdellen syvään, ja yritin puhua itselleni järkeä, mutta pelko oli kova.

Oudosti kävelin itse leikkaussaliin, ja asetuin makaamaan leikkauspöydälle. Minulta kysyttiin perustiedot sekä itsestäni että leikkauksesta hoitajien valmistellessa välineitä ja minua. Viimeiseksi muistan nenässäni kemikaalin tuoksun, kunnes nukutus iski tajun kankaalle.

Muistan vieläkin tuon saman tuoksun ja tunteen käsidesiä haistaessani.

Heräämössä havahtuessani ärsytti valot ja käsivarressa tasaisesti surrannut verenpainemittari. Itsepintaisesti hoitaja minua herätteli, ja sain kuulla leikkauksen kestäneen nelisen tuntia.

Pian minut kärrättiinkin sängyssäni osastolle, ja oloni oli kuin eeppisin migreenikohtaus olisi yhdistetty hurjaan laskuhumalaan.

Tietoisuuden lisääntyessä tunnustelin oloani ja vartaloani, mutta kivun sijaan päällimmäisenä fyysisenä tunteena oli onneksi vain tyhjää turtunutta oloa ja liikkumisen hankaluutta.

Muutama tunti osastolle siirtymisen jälkeen pissahätä yltyi kovaksi, ja yllätyksekseni hoitajat olivat sitä mieltä, että voisin mennä ihan oikeasti vessaan. Sain tutustua vessatuoliin, sillä en voinut laittaa painoa jalalle ja voimien puolesta olin kuin jyrän alle jäänyt.

Samalla reissulla halusin pestä myös hampaani nukkumista varten, mutta kesken hampaiden pesun voimani loppuivat tyystin ja äkillisen huonovointisuuden johdosta hoitajat taluttivat minut äkkiä sänkyyni ja tiputtivat pääpuolen vartaloa alemmaksi, jolloin kylmä hiki alkoi tasaantua.

Hämmästyksekseni sain yöllä jopa nukuttua, vaikka sängyssä en paljoa pystynyt liikkumaan. Kipuja ei vieläkään ollut, vain hankaluutta.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kipujen vähäisyys johtui leikkauksen tyypistä, eli luuhun ei kajottu, ja puudutuksen vahvuudesta sekä muutamista vahingoittuneista hermoista.

Seuraavana aamuna lääkärien kierroksella sain kuulla kirurgilta sivulauseessa, että vartijasolmukkeet olivat jopa silmämääräisesti näyttäneet niin huonoilta, että he olivat poistaneet saman tien kaikki oikean jalkani nivusalueen imusolmukkeet. Hyvä uutinen tässä oli se, että vältyin toiselta leikkaukselta muiden imusolmukkeiden poistamiseksi, mutta järkytyin ymmärtäessäni, että syöpä oli siis jo ehtinyt levitä pohkeesta ainakin imusolmukkeisiin ja ties minne muuallekin asti.

Mieli ei ollut kovin korkealla mieheni vieraillessa luonani myöhemmin päivällä, mutta yhdessä sureminen oli hankalaa huoneen kolmen muun potilaan takia.

Pian sairaalassa oleminen muuttui arjeksi. Oli ruokailut, lääkkeiden otto, hoitajien käynnit, ja ajan kuluttaminen kännykän avulla. Katselin mm. Pretty Little Liarsin viimeiset jaksot sängyssä maatessani.

Huonetoverini olivat myös syöpäleikkauksista toipumassa mutta huomattavasti minua vanhempia. Mietin oman verhoni takana maatessa, että toivottavasti minäkin pääsen 80-vuotiaaksi asti marisemaan sairaalahuoneessa oman elämän virheitä. Yksikin rouva manasi miestään ja tämän uusavuttomuutta mutta myönsi suoraan tilanteen olevan hänen oma vikansa passaamisen vuoksi.

Toisen sairaalassa vietetyn yön jälkeen sain lääkäreiltä luvan lähteä kotiin toipumaan. Pohkeen haavani myös tarkistettiin ensimmäisen kerran, ja nappasin siitä äkkiä itselleni kännykällä muiston hoitajien hakiessa sidetarpeita.

Itse haava oli pohkeen sisäsivussa noin kymmenen senttiä pitkä, ja molemmista päistä oli muutamia senttejä karsittu kasaan tikeillä ja niiteillä, mutta keskellä oli iso kohta, johon oli jouduttu tekemään ihosiirre. Vasemman jalkani sisäreidestä oli otettu juustohöylämäisesti ihon ulointa kerrosta muodostamaan verkkomaisen kalvon eli uuden ihon pohkeen haavan keskelle.

Pohkeesta oli poistettu ihoa ja kudosta kuin jäätelökauhalla kuopaisten. Pienen painauman housujen läpi erottaa vieläkin, mutta aika hienosti haava loppujen lopuksi saatiin kasaan.

Pääsin sairaalan fysioterapeutin kanssa harjoittelemaan keppien kanssa kävelyä, sillä heikon yleiskuntoni lisäksi en saanut laittaa yhtään painoa toipuvalle jalalleni, nimenomaan pohkeen toipumisen vuoksi.

Olen pienestä pitäen halunnut päästä kokeilemaan keppejä, koska se oli vaan jotenkin niin cool, mutta olisin kyllä mieluummin vain katkaissut jalkani urheillessa.

Useampien taukojen avulla ja mieheni avustamana pääsin konkkaamaan sairaalasta ulos autoon asti.

Kotona asetuin sohvalle makaamaan, ja siitä tulikin vakiopaikkani seuraavan viikon ajaksi.

Uusi arki muodostui nopeasti. Mies hoiti pojan päiväkotiin ja lähti töihin, minä makasin sohvalla katsomassa telkkaria. Mies tuli töistä kotiin pojan kanssa, ja minä seurasin sohvalta miehen ja pojan touhutessa omiaan illan ajan.

Pystyin osallistumaan vain minimaalisesti meidän perheen elämään. Reilu 1-vuotias poika oppi nopeasti, että äitin päälle ei saa mennä ja jalkaa pitää varoa. Hän toi kirjoja ja kiipesi viereeni kuuntelemaan.

Kepeillä taiteilin itseäni sohvan, vessan ja keittiön väliä. Kaikki tekeminen piti opetella uusiksi, ei pelkästään keppien, vaan myös mukana kulkevan dreenin takia. Leikkauksen yhteydessä reiteeni oli kiinnitetty dreeniputki, letku, joka tuli reidestäni ulos tyhjentäen verta ja kudosnestettä dreenipussiin.

Dreenipussi letkuineen kulki mukanani vuorokauden ympäri pienessä kangaspussukassa, aivan kuin olisin ollut Big Brotherin sairaalaversiossa. Nukkuessani köytin dreenipussin sängyn vieressä olleeseen tuoliin kiinni, jotta sain hiukan liikkumatilaa.

Söin kipulääkkeinä tavallista buranaa, mutta en sitä erityisesti tuntunut tarvitsevan, koska kipuja ei sanottavammin ollut. Joka ilta mieheni piikitti mahaani liuotelääkettä, jotta makaaminen ei aiheuttaisi tukoksia, ja koko tilanteen keskellä juuri tämä koetteli eniten parisuhdettamme.

En saanut käydä suihkussa, tai oikeammin en saanut kastella jalan haavaa, joten mieheni pesi hiukseni kylpyhuoneen lavuaarissa kuin olisin ollut kampaajalla.

Reilu viikko leikkauksen jälkeen kävin näyttämässä haavoja sairaalassa, ja pohkeen haava näytti niin hyvin edistyneeltä, että sain luvan jättää kepit pois. Käytännössä kyllä jatkoin vielä jonkin aikaa yhden kepin kanssa kulkemista, koska oma oloni oli niin ison leikkauksen jäljiltä heikko.

Dreenin käyttöä vielä jatkettiin, koska nestettä tuli vielä melkein desin verran päivässä. Koska imusolmukkeet oli nivusalueelta poistettu kokonaan, etsivät kudosnesteet uusia reittejä ja vuosivat siksi suoraan reiteen.

Sain leikkauksen myötä kuukauden sairaslomaa, joka oli kyllä paikallaan. Omat voimat olivat vähillä, ja itse toipumiseen meni paljon energiaa. Liikkumisen opettelu ensin kepeillä ja sitten ilman niitä, haavojen hoito, kudosnesteistä huolehtiminen, kaikesta stressaaminen.

Vaikka leikkaus oli iso juttu, oli se silti vain pieni askel tällä matkalla.

Hirveen kliseistä.

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.