Syöpäsynttärit

Hääpäivä, omat synttärit, syöpäsynttärit…

Lokakuun kahteen ensimmäiseen viikkoon mahtuu paljon kaikkea hyvää juhlittavaa. Eihän syöpää haluaisi juhlistaa, mutta aattele nyt, mä pääsin tänne asti!

Kun syöpädiagnoosin sain tasan vuosi sitten, ja opittuani, mitä se ja saamani arvot tarkoittivat, en rehellisesti uskonut pääseväni tänne asti. En uskaltanut kesälläkään, kun sain tiedon syövän paluusta ja levinneisyydestä, uskoa, että näen seuraavaa syntympäivääni, en uskaltanut olla varma edes syyskuun näkemisestä.

Elän päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Asioita suunnitellaan epämääräisesti pidemmällekin, mutta oikeita suunnitelmia ei uskalla tehdä kovin pitkälle. Ei parin viikon takaiset hyvät uutiset lääkityksen tehoamisesta ole tätä oikeastaan muuttanut, ehkä korkeintaan antanut itselle luvan hengittää hiukan helpommin.

Ei kyllä taida ikinä olla ollut yhtä tapahtumarikasta vuotta elämässäni. Edes se vuosi, johon mahtuivat sekä hääni, raskaus, potkut töistä että lapsen syntymä, ei ole muuttanut minua niin paljon kuin tämän elämän nielaisevan sairauden kanssa pärjääminen.

Vaikka näen tässä päivässä paljon positiivista, tulee siitä enemmän surullinen olo. Syntymäpäiväthän yleensä juhlistavat hyvää asiaa, mutta syöpäsynttäreiden pohjalla on surullinen asia, ja juhlinta tulee jokaisesta saavutetusta ajasta, elämänosasta.

Jo vuosi tätä paskaa.

Surusta huolimatta on tämä vuosi ollut elämäni parasta aikaa. Tärkeiden ihmisten ja asioiden tarkentuminen on ollut hyvä kokemus, ja onhan tämä syövän sairastaminen laittanut asiat tärkeysjärjestykseen.

Rakkautta, sitä on ollut onneksi paljon.

Itku pyrkii pintaan, kun ajattelen tämän vuoden raskautta ja tulevaisuuden jatkuvaa epävarmuutta.

Voidaanko sopia, että saan purkaa tuntojani täällä vielä vuoden päästäkin?