Ikuisesti avoin
Avoin taidekoulu alkoi. Sytyin heti, jo astuessani sisään. Kikatutti, onnellistutti. Kiitollistutti. Iloprosentti nousi 100:lla yksiköllä pelkästä tiedosta, että saan taas sukeltaa samaan prosessiin yhdessä muiden kanssa. Joka vuosi yllätyn koulun täysin tinkimättömästä ja samalla totaalisen avarasta tunnelmasta: että olenkin onnistunut löytämään paikan, jossa ihmiset niin helposti ymmärtävät kokemustani siitä, miksi on maalattava.
Kolmas vuosi alkaa. Olen ihanasti jo aika pitkällä koulun kalenterissa, mutta vielä aivan keskellä kaikkea. Taiteessa olen edelleen aivan alussa: niin alussa, rannassa ja pinnassa kuin ihminen valtameren edessä aina on. Niin pitääkin olla. Aina kun uusi asia uuden kouluperiodin alkaessa aukeaa, tuntuu kuin katsoisi uuteen maisemaan, tuntemattomaan maahan, jonka takana on lisää tuntemattomia maita. Taidetta on mahdoton ammentaa tyhjiin, jos on joku, joka auttaa avaamaan ovia, murtamaan maisemien rajoja.
Joku, tai jokin. Mikä on se voima, joka minua ajaa? Siinä on koulun asettama kysymys kolmannelle vuosikurssille.
Kirkkaan sinisenä, veden värisenä vuotenani 2014 on jo tapahtunut paljon. Muutos on herkeämätön, se ajaa minua edellään, vilkuttelee minulle jos jään jälkeen, mutta ei koskaan jätä. Elämä on jatkuvaa muutosta, vanhenemista. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, ja jos tulee, se on pian jätettävä pois uuden tieltä. Se on hyväksyttävä.
Jaan teille kaksi lausetta pitkätukkaisen, myötätuntoisen rehtorimme avajaispuheesta:
1. Luovuus on meissä kaikissa.
2. Taiteen tekeminen on itsen ravistelua.
Olen valmis taas muuttumaan vähän lisää: yhä enemmän omaksi itsekseni. Ravistelemaan itsestäni esiin luovaa ydintä, uutta kasvua, ravistelemaan pois kahlitsevaa pintaa, vanhaa ja jo tarpeetona. Kipeää ei tee, vaikka hankaluuksia tulee. Todelliset kivut ovat muualla, yksinäisyydessä, fyysisessä ja henkisessä kärsimyksessä, siinä että toinen ei ymmärrä eikä näe. Taiteen kanssa kivunkin käsittely on helppoa: ei ole koskaan yksin. On taiteen kanssa.
Kolmas asia, joka avajaistilaisuudesta jäi mieleen, oli rehtorin kuvaus siitä, miten he takovat päähänne käsityksen siitä, ”mikä se taide on”. Takovat kuulemma niin kauan, että se pysyy ikuisesti avoimena. Se käsitys siis.
Mutta myös minä. Ikuisesti avoimena.