Yllättäen taas yksin
omassa kehossaan.

Valo pihalla, pyykit narulla.

Metsä ei ole milloinkaan
ollut näin hiljainen.

Liikkumattomina reunustavat
polkuani myötätuntoiset puut

vain haavan lehdet värisevät vasten ilmaa.

Vaihdoin eilen sänkyyn
puhtaat lakanat

ainakin sain keskenmenon
kauniin pussilakanan alla.

Vasta nyt, puolen vuoden kuluttua, voin kirjoittaa. Vasta nyt valmistuu tämä maalaus, leikkaan sen auki, ompelen siihen viimeiset pistot, totuuden tapahtumista. Katselen reikää sielussani, uutta aukkoa rajan tuolle puolen.

Se oli hyvin erilainen raskaus kuin ensimmäiseni. Suurta, puhdasta iloa. Ei pahaa oloa, paniikkia ja omasta kehosta luopumisen tuskaa, ei oksentamista ja kipua. Vain hiukan väsymystä, rakkautta, ja suurta valoisaa iloa.  Toukokuinen raskaus: kevät puhkesi minuun. Minä maalasin kevyttä valoa, sieltä jostakin kajastavaa, kohti tätä maailmaa.

Mutta vaikka olimme jo nähneet sydämen lyönnit kätilön ruudulla, ilmestyi maalaukseen pian muuta. Intian punainen ja karmiini, naisen tuskan värit. Synnytyksen raakuuden piti olla vielä kaukana edessäpäin, mutta siinä se jo oli: julma, tuskainen verenpuna.

En suostunut tietämään vielä silloinkaan, kun veri alkoi valua. Minä tartuin rumpuun, enkä saanut haluamaani vastausta: sain ainoastaan tiedon siitä, etten voi tehdä mitään, sain ohjeet nukahtaa. Ja aamulla kaikki oli jo ohi.

Niin hiljaa ja kivutta hän minuun laskeutui, niin hiljaa ja vähällä kivulla lähti pois. Puhdas ilo, puhdas suru. Vain veren kirkas, tumma väri.

Enkä surrut häntä lainkaan, vain iloitsin hänen helposta matkastaan: tuo elämä jonka ei tarvinnut tulla ihmiseksi, sai vain hipaista tätä maailmaa, tuntematta sen tuskaa. Minun sisälläni käväisseet pienet sydämen lyönnit jättivät elämääni kultaisen hipaisun, perhosen siiven keveyden.

Mutta itseäni surin. Meitä kaikkia, jotka olimme odottaneet, meitä joilta oli vetäisty tulevaisuuden pohja pois. Surin odotettua elämää, jota ei tullutkaan, surin siskoa, lasta ja lapsenlasta. Surin maailmaa, jossa ei enää ollut toivoa. Surin sisälläni tapahtunutta kuolemaa.

Oliko se edes kuolema?
Taimi vain lakastui
jo ennen kuin puhkesi mullasta pintaan.
Muna putosi pesästä
ja kettu söi sen.

Me kannamme elämää
me kannamme kuolemaa
ja sitten kaikki on poissa.

Kun verenvuoto lakkaa
ei minussa pisaraakaan luomista jäljellä.

Nyt, puolen vuoden kuluttua, elämä tarrautuu minuun uudella voimalla. Voin pahoin viikosta toiseen, taivallan harmaassa hormonihuurussa. Taitaa olla niin, että minä en pysty luomaan elämää ilolla: sen on aina synnyttävä jotenkin hankalasti. Kolmas raskaus on alkanut ja se toden totta tuntuu siltä, että elämää on tulossa. Kiitollisena otan sen vastaan. Silti lähes yhtä paljon kuin tulevaa vauvaa odotan reilun vuoden kuluttua koittavaa aikaa, jolloin synnytyksestä toivuttua ja imetyksen päätyttyä mihinkään ei enää satu. Aikaa, jolloin taas huomaa, miten keveinä saamme täällä tavallisesti taivaltaa, silloin kun lisääntymisen paino ei lepää lanteillamme.

Luultavasti viimeinen vauva, ja arka toive siitä, että saan hänet terveenä ja elävänä ilokseni.