Eräässä näyttelyssä taitelija vertasi näyttelyn syntyprosessia raskaana olemiseen. Hän ei tosin ollut koskaan ollut ollut raskaana, mutta ymmärsin mitä hän tarkoitti: teos ei useinkaan jätä taiteilijaa, ennen kuin se on saanut syntyä hänen kauttaan. Tätä pohdin usein myös omassa prosessissani.
Älkää käsittäkö väärin – tietenkin ihmisen ja taideteoksen synnyttäminen on aivan eri asia. Ehkä niitä voisi verrata keskenään, jos taiteilija kantaisi teostaan non-stop paitansa alla 9 kuukautta, etsisi joka yö sen kanssa sopivaa nukkuma-asentoa, oksentaisi sen vuoksi aamuisin, luopuisi alkoholista, kahvista ja reippaasta liikunnasta, kehittäisi itselleen peräpukamat, närästyksen ja erilaisia ikäviä kipuja ympäri kehoa ja lopulta antaisi repiä sisä- ja sukuelimensä tuusannuuskaksi keskimäärin 10 tuntia kestävässä erittäin kivuliaassa proseduurissa, jossa teos lopulta valmistuu. Ja siitä kaikki vasta alkaisi. Mutta kuten sanottu, en yritä verrata ihmisen ja taideteoksen syntymiä toisiinsa – sanonpahan vain, että yhtäläisyyksiäkin on.
On olemassa taiteen tekemistapa, jolle on luonteenomaista se, että taiteilija teoksen alkusysäyksen saatuaan pitää tuon päämäärän mielessään ja pyrkii sitä kohti niin hyvin kuin mahdollista. Tällöin lopputulos saattaa olla jo etukäteen melko hyvin luonnosteltu ja tiedossa, ja Taide ilmestyy näiden raamien sisään. Tämän tyyppinen suunnitelmallinen tekeminen ei kuitenkaan useinkaan ole minun tapani maalata. Omien teosteni luominen on kuin sarja pieniä syntymiä. Jokainen teoksen vaihe, uusi värikerros velloo, kypsyy ja muotoutuu sisälläni, kunnes se on pakko puristaa esiin, kankaalle – ja vaikka tiedän, mitkä olotilojen ja tapahtumien geenit olen pannut yhteen, en mitenkään voi etukäteen päättää, minkälainen otus ulos putkahtaa. Tila, jota lähden ilmaisemaan, on minussa kulloisellakin hetkellä valmis ja kristallinkirkas, ja sen mukaan valikoituu sen hetkinen väri ja fyysisen liikkeen intensiteetti – kun taas lopullinen visuaalinen tulos on aina yllätys ja vie noiden sysäyksien kautta kohti selittämätöntä, nimeämätöntä, ihmisen maailman ulkopuolista ja jotakin itsellenikin uutta muotoa ja sisältöä.
Taistelu valosta (Sanna Valkiala 2017)
Alkusysäys, ikään kuin ”aihe” maalauksen tekemiselle voi olla mikä tahansa, mikä maailman moninaisuudesta minut sinä päivänä vahvimmmin on ottanut valtaansa. Esimerkiksi hellyys tai raivo, jokin uutinen, valo tai pimeys, väkivallan uhrin tai tekijän olotila, yin- tai yang-energia, rakkaus lapseen, jokin luonnonvoima, henkiolennoilta saatu aihe, tai vain jollain tavalla täysi ja patoutunut tai tyhjyyttä kumiseva tila, josta tietää, että väriä on pantava kankaalle. Koska olotilani vaihtelevat vahvasti päivästä päivään, minulla on aina kesken useita teoksia, ja palaan niihin silloin, kun aihe tai sen seuraava vaihe palaa fyysisenä ja henkisenä tuntemuksena minuun. Näin saan hyödynnettyä taiteelle kaikki olotilani, tarvitsematta odotella ”inspiraatiota” jonkin tietyn teoksen tekemiseen. Jokainen valmiiksi velloutunut vaihe synnyttää aihetta aina uudessa muodossa kankaalle: yleensä pahuudet kulkevat kerros kerrokselta kohti kauneuden katharsista, kun taas vastaavasti ihanuuksiin tulee tummempia sävyjä. Ulkomodollinen suunnitelma on kuitenkin pelkkä aavistus, ja vaikka se olisi vahvakin, en pelkää irrottaa siitä, jos teos lähtee eri raiteille. Hallitsematon ja aikatauluihin taipumaton tekeminen muistuttaa jollain tavalla raskaudesta, jolloin luonto ottaa kehoni käyttöönsä ja minussa syntyy itsestään jotakin, mitä itse askartelemalla en koskaan olisi voinut saada aikaan.
Jotkut teokseni käyvät läpi metamorfoosin, jonka koen allegoriana ihmisen jatkuvalle kehitykselle ja muutokselle syvien kriisien kautta. Fyysisesti sen osuva allegoria on kuitenkin myös naiskehon metamorfoosi yhdestä kahdeksi, sen myötä tapahtuva rikkoutuminen ja jälleen eheytyminen uudeksi. Kuten sanottu, teoksen kanssa voi kulkea polun, jossa tällainen kehitysprosessi ehkä tapahtuu luonnos- tai suunnitteluvaiheessa tai unessa, mutta itse tekeminen vie loogisesti kohti yhtä päämäärää. Monen maalaukseni kanssa se ei kuitenkaan mene lainkaan näin, vaan päinvastoin: minusta tuntuu, että petän tai kahlitsen teokseni, jos en anna sen muuttaa suuntaa kesken kaiken, tuhoutua ja syntyä uudelleen aivan toisenlaisena kuin aluksi (ehkä pitkäänkin, vuosia) näin ja suunnittelin.
Yllä oleva teos esimerkiksi alkoi hempeän vaaleanpunaisesta ja vaaleankeltaisesta olotilasta. Mutta seuraavaksi se syttyi liekkeihin, vei minut mutaan, repeämiin, rähmälleen luomisprosessissa ja lopulta valoon ja sovittavaan eheytymiseen, joka vaatii hiljaista ja huolellista työtä langan ja neulan kanssa. Teoksen keskellä on veitsellä leikattu railo, joka on ommeltu pienillä pistoilla jälleen osittain yhteen. Koko prosessi saa näkyä ja vaikuttaa taustalla – mitään en deletoi täysin.
Minusta juuri tässä on mielestäni luomisen hienous. Että se ei useinkaan ole kuin mikä tahansa työ, jonka voi itse ideoida, suunnitella ja sitten toteuttaa. Luomisen hienous on minusta juuri siinä, että teos vie minua yli omien rajojeni, fyysisen värien kanssa lotraamisen kautta uusiin ajatusprosesseihin ja lopulta sinne, minne en aluksi lainkaan nähnyt.
Ehkä se vie teoksen katsojaakin? Sen tietäminen ei ole enää minun asiani.
