Mietin joskus, miten ihanaa olisi harrastaa taidetta. Maalaamista. Harrastaminen kun tarkoittaa sitä, että saa tehdä mitä huvittaa. Voisi tehdä mitä haluaa, päättää itse aiheen tai antaa kynän viedä, voisi harjoitella uutterasti yhä hienompien kuvien tekemistä ja taitavampia tekniikoita… Tiedän miten mukavaa, hienoa ja palkitsevaa se on, koska harrastan soittamista ja piirtämistä.

Mutta maalaaminen on sitä, että on pakko maalata, vaikka käsillä oleva työ enemmänkin pelottaisi kuin herättäisi ihastusta itsessä. On maalattava, vaikka ei tiedä ollenkaan, tekeekö jotakin aivan turhaa p*skaa vai jotakin todella tärkeää. Eikä ikinä saa päättää aihetta itse! Jokin olotila on vain niin vahva, eikä mene pois, että voidakseen jatkaa elämäänsä on pakko maalata. Joskus olotila on pakahduttavan ilon kentällä, ja silloin maalaamiseen on mahtavaa heittäytyä. Joskus taas joutuu kohtaamaan petoja. Eikä sillekään sitten mitään voi, vaikka sellaisen teoksen ollessa kesken jättäisi mieluummin menemättä työhuoneelle.

Maalatessa pedot eivät kuitenkaan enää ole pelottavia, sillä maalatessa ei koskaan ole yksin, vaan on teoksen kanssa. Itselleni puinen pohja antaa valtavan turvan – ja valtavan haasteen, sillä se tietää aina enemmän kuin minä. Maalaaminen on sitä, että ei yritä nähdä silmillään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sillä silmä näkee aina vain käsillä olevan tilanteen. Teos taas tietää aina paljon pidemmälle. Keskeneräinen maalaus ohjaa minua ikään kuin valmiista käsin – vaikka valmis teos tietoiselle mielelleni olisikin vielä aivan tuntematon. Siksi maalaamisen tärkein taito onkin olla tietämättä itse ja kuunnella, mitä teos pyytää. Joka ikinen kerta, kun olen ”halunnut” maalatessani tehdä jonkin tietyn kuvan tai tietyn ratkaisun, koska se olisi mielestäni hienoa ja älykästä, teos on kostanut. Se harhautuu polulta, siitä katoaa lämpö, ja jäljelle jää kylmä kuva, joka ei toimi eikä soi. Tietysti kyse voi olla myös siitä, että olen yhä vielä liian harjaantumaton taiteen ja taidon yhdistämisessä; joudun yleensä valitsemaan jomman kumman (ja tietysti valitsen aina oman haluni sijaan taiteen ja teoksen ohjauksen, sillä vain se polku vapauttaa minut patoutuneesta olosta, jonka alussa vallinnut olotila minuun jättää, ellen maalaa). Mutta kyse voi olla myös samantyyppisestä asiasta, jota kirjailijat kuvaavat, kun heidän henkilönsä eivät suostukaan kaikkiin heidän ideoihinsa vaan ”alkavat elää omaa elämäänsä”. Sille on sitten vain annettava tilaa: annettava teoksen elää, opeteltava elämään sen kanssa, sen rytmiin, säilytettävä sen lämpö.

Lämpö on se, mitä kaikessa taiteessa etsin ja kaipaan. Että taiteilijan ihmisyys – ei persoona, vaan ihmisyys – on ollut läsnä. Että luonto puhuu hänen lävitseen. Siihen itsekin pyrin. Taidolla tehdyt, mutta kylmät taideteokset, kirjat ja musiikkikappaleet eivät herätä minussa mitään. Nitä on maailma täynnä. Mutta uskallan väittää, että vaikka energeettisesti ”kylmät” teokset herättäisivät ihastusta hetkellisesti, niin aika lopulta valikoi niistä teoksista, jotka ylipäätään ovat saaneet tulla maailmaan (ja vieläpä päässeet näkyvästi esille), säilyviksi ne, joista lämpö säteilee. Teoksen energian kokeminen tietysti vaatii paljon myös katsojalta: tateen katsominen on luova tapahtuma siinä, missä taiteen tekeminenkin. Kaikki eivät koe yhtään mitään yhdenkään maailman teoksen äärellä, koska eivät ole milloinkaan avanneet omia luovuuden väyliään; eikä kaikkien tarvitse olla taiteellisia. Vähän kuin joku, joka ei ole koskaan urheillut, ei kykene nauttimaan mistään liikunnasta; eikä kaikkien tarvitse olla liikunnallisia. Mutta hyvää se tekee! Lämmön, tai energian, voi kokea yhtälailla katsoessaan vanhaa Rembrandtin tai Van Goghin taidetta, tai uusia Paavo Paunun tai Rafael Wardin teoksia. Rodinin suurimpia veistoksia ei tarvitse edes katsoa, ne säteilevät luonnonvoimaansa vaikka selän takaa. Siksi kuvataide onkin hiukan hassu sana. Jos teos jää katsojalle pelkäksi kuvaksi, se on epäonnistunut koskettamisen tehtävässään.

Miksi sinun on pakko maalata, kysyy puolisoni minulta. En tiedä. Miksi muusikko soittaa, miksi kirjailija kirjoittaa? On varmaan aika harvoja, jotka uppoutuvat taiteen alalle yksinomaan siksi, että he nauttivat siitä. Useimmat kai tekevät niin siksi, koska eivät muuta voi. Koska sellaisiksi he ovat syntyneet tai tulleet. Ehkä se on niin yksinkertaista, että minun pitää maalata voidakseni hyvin: koska en muuten pysty käsittelemään maailmaa, olemaan maailmassa. Ensi-impulssi maalauksen syntymiselle saattaa hyvinkin olla ikään kuin terapeuttinen. Mutta sen jälkeen teos alkaa viedä: vaikka olisin jo saanut ulos sen olon, joka alun perin pakotti minut kankaan äärelle, maalaus ei päästä minusta irti. Pelkät terapiamaalaukset voisi tehdä uudelleen ja uudelleen samalle pohjalle, päällekäin, eikä yhdestäkään tulisi koskaan valmista. Mutta on pakko maalata, koska maalaukset itse haluavat tulla maalatuiksi. Juuri tämän älyttömyyden – ”teoksen tahdon” – hyväksyminen pitää luovuuden kanavan auki: se pakottaa hyväksymään selittämättömän mahdollisuuden. Maalaamisen pakko on selittämätön, niinkuin elämänpalo itse.