Erään gallerian takahuoneessa satuin sadepäivänä keskustelemaan siitä, onko kaikella lopulta merkityksensä. Olisi houkuttelevaa ajatella, että kaikki tapahtuu jonkin suuremman harmonian ohjaamana: että kaiken kauheankin takana on lopulta jokin syy, merkitys ja opetus, että jokainen elämme täällä syystä, ja että jokin lopulta tasapainottaa kaiken tässä tai tuonpuoleisessa elämässä. Taiteilijanahan etsin minäkin jatkuvasti sitä selittämätöntä kauneutta ja ikuista totuutta, jonka vuoksi elää.

Samalla kuitenkin mieleen nousee toinen näkökulma. Miksi koemme uhkana sen, että totuutta ei ole, ja että kaikki saattaa olla itse asiassa täysin merkityksetöntä? Miksi se on niin vaikea hyväksyä? Ehkä sen hyväksyminen on juuri tie rauhaan: emme voi tietää, onko meillä, maailmalla tai teoillamme mitään suurempaa merkitystä vai ei. On toimittava vain inhimillisyyden viitekehyksessä.

Totta kai se asettaa meidät suurempaan, jopa epätoivoisen suureen vastuuseen tunteistamme ja teoistamme: mikään ei tapahdu kohtalon tahdosta, eikä pelkkä rukoileminen auta mitään. Mutta toisaalta – ehkä merkityksettömyys onkin juuri suurin vapahdus kaikesta. Sillä voihan olla myös niin, että me ihmiset olemme vähitellen tajuamassa, että ei todellakaan ole syytä elää, ja se on ihan ok. Ei ole pakko olla olemassa, saada yhä uusia lapsia. Kaikki mielemme luomat harhat merkityksellisyydestä ja totuudesta – uskonnolliset tai taiteelliset kokemukset, rakkaus ja yhteyden kokemus – ovat olleet vain biologinen keino levittää ihmislajia. (Biologian takana voi tietysti uskoa yhtä hyvin olevan Jumalan tai Saatanan, tai ei minkään tietoisen.) Elinympäristömme kannalta ihmislajilla ei ole enää mitään virkaa, ja tajuamme, että ei kannata enää saada lapsia, ei pidä enää tehdä uutta elämää, on aika vapautua elämisen painosta.

Tietenkin se elämä, mitä on, on edelleen yhtä arvokasta ja siihen on suhtauduttava vakavalla eettisyydellä yksinomaan inhimillisyyden nimissä, oli se sitten suuremmassa mittakaavassa merkityksellistä tai ei. Inhimillinen, biologinen, empaattinen ja myötätuntoinen rakkaus on ainoa rakkaus, jonka hyvää tekevästä voimasta meillä on varmaa, yhteistä kokemusta. Siihen voimme luottaa.

Nykyihminen on hyvin kiintynyt merkityksiin ja lataa siksi hirvittävän paljon merkitystä kaikkeen. Teemme elämästämme jälkipolville säilyvää tarinaa kuvin ja sanoin, ja jos olemme masentuneita, meille tolkutetaan, että meillä on merkitystä. Entä, jos kokisimmekin itsemme vähän vähemmän merkityksellisiksi? Olen hyvä hieno ja ainutlaatuinen, mutta maailmassa on miljardeja muitakin hyviä, hienoja ja ainutlaatuisia ihmisiä. Elämäni on toisaalta arvokas ja sen menetys olisi lähipiirille julma isku. Mutta toisaalta elämäni on vain pieni hiekanjyvänen, jonka läsnäolo tai puuttuminen ei hetkauta suurta kuvaa millään lailla. Entäpä, jos ottaisimmekin itsemme vähän vähemmän vakavasti? Eikö se olisi aika huojentavaa? Jos minun elämäni vaikkapa sattuu päättymään eikä jäljelle jää edes sielua, se ei ole mikään katastrofi. Kaikkea ei voi säilyttää. Itse asiassa: mitään ei lopulta voi säilyttää.

Koen tärkeäksi päästä rauhaan sen ajatuksen kanssa, että Jumalaa – toisin sanoen suurta, kaikenkattavaa ja meidät yhdistävää energiaa – ei välttämättä ole. Tai jos on (sillä on vaikea kiistää etteikö koko universumi atomi- ja energiatasolla olisi yhtä) on kuitenkin tärkeää hyväksyä ajatus siitä, että tämä voima ei välttämättä ole ihmisen kannalta ”hyvä”, vaan täysin välinpitämätön. Sen jälkeen voi tietenkin halutessaan edelleen omalla kohdallaan uskoa niihin kokemuksiin, joita kehomielemme meille tuottaa; toisille laajemmalla skaalalla kuin toisille, herkkyydestä riippuen. Se, että uskoo jonkin Jumalallisen olevan totta ainakin omalla kohdallaan, voi helpottaa ja onnellistuttaa merkittävästi elämää. Täydellisen merkityksettömyyden mahdollisuuden hyväksyminen on kuitenkin tärkeä askel kohti vastuullista, viisasta ihmisyyttä kasvavalle ihmiselle. Kaikkine kipuiluineenkin.

Siinä on yksi syy, miksi en pidä valmiiksi kirjoitetuista uskonnoista: paitsi että niitä käytetään häikäilemättömän vallankäytön välineinä, ne yrittävät olla jonkinlaisia oikoteitä onneen väittämällä, että totuutta on. Mutta on niissä myös runoutta, mahdollisuus ymmärrykseen: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Minä. Minä itse. Tämä ei ole itsekeskeistä tai itseriittoista ajattelua, vaan sen hyväksymistä, että jokainen meistä joutuu kulkemaan elämän polun itsensä kautta. Vain kaiken itsessään kyseenalaistamalla, punnitsemalla ja lopulta nöyrästi hyväksymällä, voi löytää sen totuuden, että minun ehdottoman suurena ja varmana kokemani totuus – taide, äly, Jumala, rakkaus – ei silti välttämättä ole totuus. Elämä on.

Minä tunnustelen itseäni tunnustelemalla tunnetta, joka vie siveltimeni yhä uudelleen maalauspohjalle. Se on tila, jossa kaikki merkitykset sekä tiivistyvät että lakkaavat olemasta. Siitä kiitän.