Taiteilijaelämää

5.3.2015 minttumari

Irtisanoudun ihmiskunnasta

Olen ihminen, enkä sille mitään voi. Myötätuntoni on ulotuttava ihmiskuntaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka ostavat kaupasta ruokaa haluamatta tietää sen takana olevaa kärsimystä. Ulkoiluttavat koiriaan kolmesti päivässä eivätkä silti välitä toisesta, jolla on kaikki samat aistit kuin meilläkin. Eläimestä joka syntyy, elää näkemättä koskaan aurinkoa, kärsii, syö ja lihoo koska ei muuta voi, kuljetetaan liukuhihnakuolemaan, jossa onnekkaimmat kuolevat heti ja toiset myöhemmin. Kyllä siihenkin turtuu, maaseudulla jo muutamassa viikossa. Koiriin häkeissä, lehmiin parressa, lihaan lautasella. Turtuu niinkuin ennen turruttiin siihen, että osa orjista kuolee väistämättä jo laivamatkalla Afrikasta Amerikkaan.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin syön papuja, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi trendivegaaniksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka ovat sitä mieltä, että tytön saa pahoinpidellä jos hän kulkee vapaana, ainakin humalassa, ainakin jos hän kuuluu alempaan kastiin. Niihin, jotka polttavat tyttärensä elävältä jos epäilevät heidän olevan saastuneita, riemuitsevat poikalasten syntymästä mutta lyövät vaimoaan, kun tämä synnyttää kolmannen tytön. Naisiin, jotka kohtelevat poikiaan kuin kuninkaita ja tiuskivat tytöilleen, niinkuin heille on tiuskittu. Ihmisiin, jotka katsovat puhuvaa naista aina hiukan vähemmällä innolla kuin miestä. Kyllä siihenkin turtuu, miesten kunnioittavaan kuuntelemiseen, naisten juttujen tärkeyden epäilyyn.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin puhun ja teen vailla häpeää, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi femakoksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava miljooniin, jotka puhuvat ja kirjoittavat haluamatta ymmärtää muuta kuin oman näkökulmansa. Voitontahtoisiin, itsekkäisiin, ahneisiin, niihin jotka nauttivat toisen nöyryytyksestä. Tosi-tv:n tekijöihin. Mobiilinetin suurkuluttajiiin ja uutisaddikteihin, jotka viettävät koko elämänsä reagoiden median ärsykkeisiin, katsomatta enää koskaan vieressä olijaa suoraan silmiin. Kyllä siihenkin turtuu.

Mutta saammeko turtua?

Minä irtisanoudun ihmiskunnasta. Mieluummin olen katselematta televisiota, vaikka minut leimataan tiukkapipoiseksi teknologian vastustajaksi ja nauretaan.

Myötätuntoni on ulotuttava sotien lietsojiin. Sotiin suostujiin. Ahneisiin, hengeltään laiskoihin, ihmiskauppiaisiin ja niihin, jotka valittavat vaikka ovat vapaita. Merten ja metsien pilaajiin, typerien ostosten tekijöihin. tähän ihmislajiin joka kylvää kärsimystä ympärilleen ja vähitellen tuhoaa kaiken. Kyllä siihenkin kaikkeen voi turtua.

Mutta saammeko turtua? Emme. Myötätuntomme on riitettävä. Sen on riitettävä vielä uhreja ja tekijöitäkin pidemmälle, sinne missä syy kaikkeen pahuteen on.

Jokaisen ihmisen myötätunnon on ulotuttava häneen itseensä saakka.

Katson itseäni. Näen olevani väärässä. Annan sen anteeksi. Annan itseni muuttua.

Siinä on kaiken viisauden alku.

Viisauden jälkeen tulevat toivo ja rakkaus. Eivätkä ne ole muuta kuin biologian ovelat, julmat keinot pitää ihminen elämässä kiinni kynsin ja hampain; kiinni elämässä senkin jälkeen, kun on jo ymmärtänyt olevansa vain osa kärsimyksen koneistoa. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa – ja epätoivoa. En sano pelkästään ”rakastakaa toisianne”, sillä rakkaudessa on sokea. Juuri siksi se on niin houkuttelevaa, addiktoivaa: maailman rakastaminen, lapsen rakastaminen, miehen tai naisen rakastaminen on anarkiaa, irtisanoutuminen ihmiskunnasta sekin, sokea sukellus sen syvimpään ytimeen.

Sanon: olkaa toisillenne myötätuntoisia.

Siinä on kaiken toivon alku. Ainut, mitä meillä raukoilla täällä on.

Kyky tehdä toinen iloiseksi.

Kuva: Naisen tanssi. Copyright Taiteilijaelämää-blogi

Avainsanat: ihmiskunta

Puheenaiheet Syvällistä

12.2.2015 minttumari

Unennäköä

Näin unen. Tapahtumientäyteisen viikon jälkeen kutsuin unessa erästä opettajaani, joka saapui luokseni. Heräsin, ja seuraavana iltapäivänä odotin taidekoulun kahvihuoneessa, että saisin jutella hetken tuon opettajan kanssa. Ensimmäinen asia, jonka häneltä kuulin, oli: ”Olit mielessäni tänään, noin kello kahdesta asti. Tuli sellainen tunne, että meidän pitää varmaankin istua alas ja jutella.”

En tietoisesti ole koskaan ajatellut, että annan unien ohjata elämääni. Mutta jälkeenpäin ajatellen moni päätös on saanut alkunsa unessa – tai ehkä päätös, jota en ole vielä tiennyt tehneeni, onkin jo ollut olemassa ennen unta. Unessa asia on vain ilmennyt ennen valvetietoisuuteen, ajatuksiin pääsyään. Joskus uni on myös lohduttanut. Kun jokin asia on mennyt eri tavalla kuin odotin tai halusin, on lohdullista muistaa, että näinhän se meni unessakin jo kauan sitten; en olisi voinut muuttaa mitään, näin sen pitääkin mennä. Ja jos kirjoittaa ainakin vahvimpia uniaan ylös, voi niitä jälkeenpäin helpommin tuolla tavoin muistella ja huomata yhteydet.

Joskus jutellessani käytän sanaa ”uni” muistakin kuin unessa koetuista asioista. Uni kun on yleisesti tunnettu ja hyväksytty tila, eikä sitä tarvitse selitellä kuten valvenäkyjä tai muita hieman siellä sun täällä olevia tietoisuuden välitiloja. Kun käytän sanaa uni, keskustelukumppani ei ala ihmetellä, miten elämässäni vilisevät asiat muka voivat olla olemassa – eivät ne voikaan tuntemassamme maailmassa, vaan ovat mielikuvitusta. (Siihen, onko mielikuvitusta itse asiassa edes olemassa, en ota kantaa.) Jotkut uninäyt ovat itselleni kuitenkin yhtä tosia ja kokemuksellisesti yhtä syviä kuin ”tosimaailma”, ja antavat elämään aivan uuden tason. Perspektiivin, jota vasten koko reaalimaailma näyttäytyy toisin.

Jokainen meistä viettää unessa kolmasosan elämästään. Voisikohan tuota tilaa pitää jonain muunakin kuin ajan tuhlauksena? Emme me silloin ole poissa omasta elämästämme. Päinvastoin, olemme ehkä lähempänä itseämme, suojattomampana, kuorettomampana, kuin koskaan muulloin. Voisimmeko ehkä ymmärtää tuota kolmannesta elämästämme hieman paremmin?

Unessa kohtaaminen maalausopettajan kanssa tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Reaalimaailmassa tunne oli sama. Kun puhuimme elämän tapahtumista, hän muistutti minua: ”Älä samaistu liekkeihin. Ole tuli.”

Voi olla, että osan ihmisistä on tuhouduttava ja synnyttävä aina vain uudelleen, voidakseen luoda itsensä, luoda muutakin, ylipäätään elää. Alan itse ymmärtää kuuluvani heihin. Mutta juuri kuten uneni kertoi, opettajallani oli minulle rauhoittava tieto: ahdistavan, pelottavan liekkien leikin sijaan on toinenkin tie: ”Rauha on tuli.” Rauha tekee tulen työn, tuhoaa, muuttaa, antaa valon ja lämmön. Rauha on tuli – ei pidä lähteä liekkien mukaan.

Mieleni, ruumiini, elämäni tuntuu taas liekehtivän. Mutta minä odotan rauhassa. Päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia; koskaan ei voi tietää, kuinka kauan. Ei voi koskaan tietää kuinka kauan menee siihen, että maalaus on valmis – eikä voi koskaan tietää, kuinka kauan menee oikean päätöksen tekemiseen. Odotan, että tulen työ on tehty. Odotan, että uni tulee. Ja kun näen unen, kaikki on jo valmista.

Rakkaus (keskeneräinen). Kuva & copyright Taiteilijaelämää-blogi

Avainsanat: maalaus, Uni

Hyvinvointi Mieli Suosittelen Syvällistä