Runosta kuvaan
Kaikissa taiteenlajeissa säveltaiteesta sirkukseen on sama ydin. Meidän länsimainen kulttuurimme on erotellut perinteiset taiteet poikkeuksellisen tiukasti tanssiin, musiikkiin, kuvataiteeseen, teatteriin ja kirjallisuuteen. Mutta onneksi rajat ovat höltymässä ja ainakin taiteenlajit saavat olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa – kuten ovat kautta aikojen olleet. Taidekoulussa syksyn ensimmäisenä tehtävänä oli maalaus runosta.
Tästä lähdettiin: perinteistä, mutta mukavan monitahoista Eino Leinoa. Kaksi miesopettajaa lausui runon asiaankuuluvalla paatoksella, joskin hieman punastellen.
Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies? Pian peltosi kattaa talven ies.
Kylvän ma keväitä uusia varten, antaudun armoille kohtalotarten.
Mennyt jo on sun kevääsi oma. Sun eikö jo maassa maata ois soma?
Kannan ma taakkani riemun ja huolen. Siementä kylvän siks kuni kuolen.
Näin uskoen uutehen keväimeesi, sa uskotko myös ylösnousemukseesi?
Tiedä en. Teen vain tehtävääni. Soi läpi sieluni ijäinen ääni.
Mitä sulle virkkavi ääni tuo? Se kauhua kuolon vai lohtua luo?
Virkkaa: on valhetta vain moni verho. Totuus on kotelo, toukka ja perho.
Ensimmäinen runosta mieleeni nouseva kuva oli kulmikas, suuri ja tummasävyinen ihminen, kylväjä, etualalla. Taustalla villi, värikäs puutarha – kylvön tulos, jota hän ei näe. Sillä ole väliä, sillä viljelijä etenee kuin juna, tehtäväänsä tehden, siihen sydämensä pannen.
Toisena näin heleän vaaleanvihreän työn, odotuksen. Toukan tulemista perhoseksi ei voi kiirehtiä. Aivan kuten maalaus valmistuu, metamorfoosi saavuttaa päätöksensä silloin, kun sen aika on. Ei aiemmin. Odotus voi olla turhauttavaa ja raivostuttavaakin, mutta tekeminen ei auta: väsymätön eteenpäinpyrkiminen, jynssääminen ja tekeminen voi päin vastoin vain hidastaa valmistumisposessia, viedä väärään suuntaan. On nöyrryttävä odottamaan. On opittava olemaan hosumatta, hiljaa – ja kun aika on kypsä, saa vain ottaa vastaan.
Kurssitoverien kanssa mietimme kahvihuoneessa viimeistä säettä: Totuus on kotelo… siis salattu? Kotelon sisällä tapahtuu metamorfoosi – totuuden ytimessä on tuleminen toiseksi, muutos? Minä näin kuitenkin muuta kuin toukkia ja perhosia. Näin ”kylväjän” parina naisen, joka ei hänkään voi väistää tehtäväänsä. Suurimman ruumiillisen metamorfoosin, synnyttämisen, tuskallisuus ja musertava voima sekä väistämätön, konkreettinen naissukupuolen todellisuus mielessäni maalasin viimeisen teoksen.
Ja tähän tultiin:
kuva & copyright: Taiteilijaelämää -blogi
Viljelijän kulmikkuus, runon alun nelitahtisuus tiivistyi suoraan kulmaan. Ja lopulta taustalla ei rehotakaan puutarha, vaan sumuinen verho – löytyyhän sekin runosta. Mutta tärkeimmäksi elementiksi nousivat maa ja taivas. Maa nousee taivaaseen, taivas kastaa maan. Yhteys, joka soi läpi kylväjän sielun ja ruumiin.
Tätä ensimmäistä työtä tein ja tein koululla. Oikea puoli syntyi selkeästi ja luontevasti, mutta vasen laita ei tahtonut millään asettua kohdilleen. Kyllästyin, halusin saada valmista, joten tein lisää, pyyhin, tein taas… mutta tekeminen on aivan turhaa, jos ei täsmälleen tiedä – siis tunne – mitä pitäisi tehdä. Meni muutama viikko, ennen kuin hinkkaaminen tuotti tulosta ja työ valmistui.
Toista työtä tein rauhassa yksin, työhuoneella. Menin sinne vain, kun minulla oli tunne, että olen valmis ottamaan seuraavan askeleen työssä. Tuntui, että maalaus valmistui muutamalla hipaisulla. (Vain valkoisen pyörylän paikkaa jouduin kerran muuttamaan; en heti uskaltanut olla uskollinen tunteelle, joka kehotti panemaan sen alemmas, vaan väen vängällä maalasin sen keskelle – ei toiminut.) Tekemisen sijaan tätä työtä hallitsee rauhallinen, hyväksyvä odotus ja maalaamisen ilo – keltainen riemu valtasi lopulta vaaleanvihreyden melkein kokonaan.
Olin soittanut paljon Debussyn pianomusiikkia ennen kuin aloitin tätä maalausta. Tuntui tärkeältä saada työhön Debussyn vapautta ja keveyttä, Clare de Lunen alkutahtien kirkkaus. Runosta oli kirkastunut minulle yksi säe ylitse muiden: Tiedä en, teen vain tehtävääni. Soi läpi sieluni ijäinen ääni.
kuva & copyright: Taiteilijaelämää -blogi
Viimeinen teos on vielä kesken. Olen maalannut perhosia ja metamorfooseja, olen maalannut naista: koteloa, jonka on rikkouduttava voidakseen synnyttää lapsen, voidakseen syntyä itse uudelleen – äitinä tai ihmisenä.
Tässä he ovat, toukka ja kotelo. Mutta perhonen… Se vasta valmistautuu avaamaan siipensä.
kuva & copyright: Taiteilijaelämää -blogi
Eino Leino ei siis saanut minua pelkästään henkevän runollisiin, vaan myös hyvin maanläheisiin tunnelmiin. Mutta lopultahan kouriintuntuva ”maa” ja aineeton ”taivas” ovat samaa. Vain maallisen, luonnosta ravintonsa saavan kehomme ansiosta tunnemme mielen ja sen vaikutukset. Vain aineettoman, osin selittämättömän mielemme ansiosta tiedostamme kehomme. Ne ovat tiet toisiinsa.
Tai sama tie.
ps. kahden ensimmäisen maalauksen koko selviää ensimmäisen postauksen kuvasta.
