Muutama vuosi sitten sain täällä Maunulassa osallistua taideprojektiin, jossa mukana oli myös kaksi Metsälän vastaanottokeskuksessa asuvaa afgaanimiestä. Mieleeni on jäänyt, miten innostuneita ja ihmeissään he olivat taideteoksestani, jossa olin tulkinnut projektin teemaa yllättävällä tavalla. ”Tällaista taidetta tehdään vapaassa yhteiskunnassa”, he totesivat kaihoisina. En tiedä, saivatko nuo pitkän matkan tehneet miehet jäädä Suomeen ja tuoda tänne perheensä. Moni taiteilija, muusikko ja lukematon määrä muita palautettiin vuosien mittaan lähtömaihinsa, ja monen perhe on nyt prosessin pitkityttyä jäänyt vangiksi Talebanin terrorisoimaan Afganistaniin.

Taide vaatii vapautta ollakseen olemassa. Mutta nyt mietin, ymmärrämmekö me täällä  sen, miten perustavanlaatuinen merkitys taiteella on vapaan yhteiskunnan luojana ja ylläpitäjänä – ja toisaalta minkälaisena uhkana vapaa taide sen vuoksi nähdään useimmissa diktatuureissa ja konservatiivisissa, ikuista muuttumattomuutta tavoittelevissa yhteisöissä. Musiikki, kuvataide, kirjallisuus ja kaikki muut taiteen lajit dokumenttielokuvista sirkukseen ovat tällaisissa yhteisöissä ensimmäisinä kiellettyjen listalla, ja taiteilijat puolestaan hirttolistalla.

Luova taide on asia, jota kaikki diktatuurit, uskonnolliset fundamentalistit ja muut täyttä kontrollia ihmisen mielistä ja kehoista tavoittelevat tahot pelkäävät.  Sillä rajoittamaton, vapaa taide pitää ajattelumme avoimena kaikelle uudelle, kaikelle mitä emme ole tulleet huomanneeksi, ja kaikelle unohtuneelle.  Assosiaatioille, uusille tulkinnoille ja uusille yhdistelmille. Taide on toki tärkeää hyvinvoinnillemme muutenkin, mutta ennen kaikkea se osoittaa olemassaolollaan, että on mahdollista olla olemassa ja käyttäytyä monella tavalla, myös tavoilla, joita kukaan ei ole tullut vielä ajatelleeksi tai ei enää muista. Sanalla sanoen, se pitää meidät avoimena luovuudelle. Vapaa taide on ikään kuin mielemme ja samalla yhteiskuntamme rajojen vartija – se vartioi, että mahdollisuuksien rajat pysyvät aina avoimina

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Luovuus liittyy paitsi taiteeseen, myös kehojen kykyyn luoda uutta, ennustamatonta elämää. Niinpä myös biologinen luovuus on mitä pelätyin asia fundamentaalisissa uskonyhteisöissä, diktatuureissa ja ylipäätään konservatiivisen patriarkaatin hallitsemissa yhteisöissä. Naisten alistaminen ja suoranainen orjuutus aviomiehen vallan alle on tietenkin miesvaltaisten yhteisöjen brutaalein keino saada biologinen luominen omaan kontrolliinsa. (Kuten tiedämme, miehen seksuaalisuutta ei kuitenkaan patriarkaalisessa yhteisössä kahlita aivan samalla intensiteetillä, mikä johtaa vakaviin kaksinaismoralistisiin ongelmiin ja silmien sulkemiseen esimerkiksi raiskauksilta.) Rakkaus puolestaan on olemusta ja ajattelua ravistelevaa anarkiaa, ja siksi sekään ei tällaisessa yhteisössä saa roihuta vapaasti, vaan avioliitot järjestetään. Tanssi on mitä luonnollisin ja luovin soidinmenojen muoto, ja tanssikielto onkin voimassa paitsi fundamentalistisissa maissa, jopa Suomessa joissakin uskonnollisissa yhteisöissä. Tanssissa yhdistyvät sekä taiteen että biologian luovat potentiaalit, ja siksi se on vaarallisin, toisin sanoen ehkä paras ja tehokkain kognition kehittämisen ja olemisen vapauttamisen muoto.

Naiseuteen liittyy patriarkaalisesta näkökulmasta nähtynä paitsi vaarallisen anarkistinen rakkauden mahdollisuus sekä epäilyttävä biologinen luovuus, myös kauneus, ja kauneuteen liittyy sivistys: taitomme ymmärtää, mikä on hyvää. Tämä on myös taiteen yksi avaintehtävä. Ei ole sivistynyttä valtiota ilman kykyä luoda kauneutta: arkkitehtuuria, musiikkia, keramiikkaa, runoutta ja niin edelleen. Kauneuden karsiminen ja vaihtaminen betonibunkkereihin onkin tehokas keino johdattaa kansaa apatiaan. Konservatiivisissa yhteisöissä niin taiteilijoilta kuin naisiltakin halutaan riistää kauneuden pysäyttävä voima, joten kauneus on joko peitettävä eikä ainakaan korostettava sitä, tai sitten se on valjastettava kokonaan miehen miellyttämiseen tai vallitsevan systeemin pönkittämiseen. Tällöin kauneuteen liitetään normit, joihin sen on mahduttava, ja niiden tavoittelu voi rajoittaa ihmistä yhtä tehokkaasti kuin burkha konsanaan.

Kun mietimme omaa yhteiskuntaamme – kuinka kaukana lopulta omassa historiassamme olemme konservatiivisen patriarkaatin vallasta tai laajamittaisesta siviiliterrorista? Moni tuntuu kuvittelevan, että tasa-arvo ja demokratia on jotakin, mikä itsestään selvästi kuuluu länsimaihin, mutta jota on turha tavoitella muualla tai ainakaan yrittää ”viedä” minnekään. Ja onkin totta, että muutoksen on tapahduttava kunkin kansan omilla ehdoilla, ei ristiretkityyliin. Mutta on syytä  muistaa, että oma kansamme oli lukutaidotonta 1800-luvulle asti  ja eli jonkinasteisessa maaorjuudessa verrattain pitkään. 1700-luvun ison vihan aika tutustutti kansamme myös laajamittaiseen ja julmaan siviileihin kohdistuvaan terroriin. Suomeen eurooppalainen kansansivistysidea on tuotu vasta vajaa parisataa vuotta sitten, ja kehityksen vastustajia oli tuolloin täällä siinä kuin muissa kulttuureissakin. Oma isomummunikin kertoi, miten hänen maaseudulla elävä vaarinsa oli sitä mieltä, että lasten koulutus on täysin turhaa, sillä lasten on tärkeämpää  tehdä töitä. Niinpä hänen lapsensa eivät päässeet kouluun, vaan joutuivat opettelemaan lukutaidon itse ja salaa. Yhdestä lapsesta tuli sittemmin Suomen senaatin jäsen, hänen tyttärestään oopperalaulaja, ja itse ainakin olen hyvin iloinen, että meille ”tuotiin” nämä uudet kulttuuriset ideat ja pettuleivän järsimisen sijaan elän nyt eurooppalaisessa sivistysvaltiossa. Toki huonojakin puolia on, ja menneisyydestä kannattaa tuoda se perintö, mikä on hyvää ja kaunista. (Myös lukutaidottoman kansan parissa oli paljon arvokasta sivistystä. Sen tunnistamiseen ja muistamiseen tarvitsemme jälleen sivistynyttä sydäntä ja mieltä – ja meitä siinä auttavat mieltä järjestävä koulutus, mielen mahdollisuuksia avaava taide ja kauneuden, myös luonnonkauneuden, arvostus.)

Afganistanissa vapaus ja sivistys on saanut jonkin verran jalansijaa useaan otteeseen, mutta juuri nyt siellä eletään sellaista painajaista, josta täällä on jo satoja vuosia aikaa. Meidänkin geeniperimässämme muisto vaikeista ajoista elää, ja pohdinkin, helpottaako vai vaikeuttaako se turvapaikan hakijoiden myötätuntoista kohtaamista. Suomesta on moneen otteeseen lähdetty pakoon Ruotsiin ja paremman leivän perässä Amerikkaan, ja tultu joskus takaisinkin. Olemme kokeneet sortoa, nälkää ja evakkoreissuja. Silti tuntuu, että suuri osa suomalaisista ei koe mitään yhteyttä tai myötätuntoa nykyajan turvapaikanhakijoihin. Onko suurten Euroopan maiden kokema kolonialistinen syyllisyys sittenkin voimakkaampi motivaattori auttamiselle kuin kohtalotoverin myötätunto? Onko historian ymmärrys heikolla tolalla? Vai estääkö nykyajan pakolaisten erilainen ulkonäkö myötätunnon kokemisen? Oma isäni myönsi aikanaan, että hänen kohdallaan viimeksi mainittu on totta. Luultavasti hän tajusi olevansa sen vuoksi sisäisesti  rasistinen, mutta ei voinut tunteelleen mitään. Tästä jonkinasteisesta myötätunnon puutteestaan huolimatta hän on valinnut kuitenkin aina toimia ja puhua ei-rasistisesti, koska ymmärtää sen olevan oikein. Sivistystä jälleen.

Vapaa taide, vapaa nainen ja ylipäätään kaikki erilaisuus on uhka demokratiaa vastustaville johtajille, ja siksi kaikki toisenlaiset (kuin he) ovat vaarassa. Toisen maailmansodan aikana myös Pohjoismaat palauttivat paenneita juutalaisia Saksaan. Kun afganistanilaiset, syyrialaiset ja muut pakolaiset nyt tulvivat Eurooppaan, toimimmeko maanosana samoin? Vai onko taiteilijuus , ”vaarallinen” naissukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen riittävä peruste turvapaikalle, aivan kuin vähemmistökansanryhmään kuulumisen tai suoran aseellisen uhankin pitäisi olla? Toimimmeko tavalla, jota ei myöhemmin tarvitse häveten ja syyllisyyttä tuntien pyyhkiä pois historian lehdiltä?

Meillä on Helsingissä jo laaja afgaaniyhteisö, johon kuuluu hienoja ihmisiä ja ammattilaisia. Toivon, että tuo yhteisö, samoin kuin koko ulkomaalaisyhteisö, lähitulevaisuudessa laajenee entisestään. Toivon, että jonain päivänä raskas ja vaarallinen matka Eurooppaan yli meren tai halki maan ei enää olisi vaarallinen, vaan mahdollinen kaikille, jotka haluavat lähteä ja tulla. Taiteilijoille, toisinajattelijoille, pakolaisille, kaikille heille joille lähteminen on viimeinen oljenkorsi, mutta ehkäpä myös heille, jotka lähtevät vain koska uskaltavat ajatella elämän tarjoavan toisaalla jotain uutta ja parempaa.

Kaikki eivät kuitenkaan pääse lähtemään, eikä pelkkä pois lähteminen ratkaise diktatuuriin ajautuneiden valtioiden ongelmia. On tärkeää tukea myös heitä, jotka voivat toimia inhimillisten olosuhteiden luomiseksi paikan päällä. Täällä voit lahjoittaa Afganistanin naisjärjestölle, joka jatkaa työtään afgaaninaisten oikeuksien toteutumisen puolesta (sivun alareunassa Paypal-lahjoitusmahdollisuus): https://womenforafghanwomen.networkforgood.com/. Myös Suomen UN women ohjaa tällä hetkellä kaikki kertalahjoitukset Afganistaniin: https://unwomen.fi/lahjoitukset/kertalahjoitus/