On tullut aika: katsahdan työhuoneen hyllyllä olevia pigmenttipurkkeja, ja kolme niistä tuntuu oikeilta.  Riisun takin, poimin purkit, rikon kananmunan, sekoitan. Maali tahtoo taas sekoittua, sivellin liukua. Keskeneräinen, kaksimetrinen vaneripohja kuvioineen ei enää pelota, vaan pyytää luokseen. Juuri tuo himmeän keltainen, juuri tuo punertavan ruskea, juuri tuo valkoinen, tekevät yhdessä sen, mitä ei vain tapahtunut kuukausiin. Toimin taas inhimillisenä suodattimena, joka tislaa väristä taidetta.

Tuntuu hyvältä olla taas täällä, omassa kehossaan, omassa ympäristössään. Sydän alkaa asettua.

Taidetarvikeliikkeessä valitsen kiilapuita. Asettelen oikean ja vasemman reunan puut pöydälle sopivalle etäisyydelle toisistaan, hieman leveämmälle, ei, hieman kapeammalle… Tässä. Siinä on seuraavan teokseni koko. Ajattelematta ojennan käteni, poimin viidenkymmenenkolmen sentin kiilapuun pystypuiden väliin. Se sopii sentilleen. Otan niitä kaksi. Vasta astuttuani ulos kaupasta tulen miettineeksi, mikä minussa tiesi, etten tarvitse viidenkymmenenkahden tai viidenkymmenenneljän sentin puuta. En ole ikinä tehnyt tämän kokoista työtä, enkä olisi mitenkään osannut kysyttäessä arvioida, mikä on kiilapuiden välinen etäisyys.

Jokin minussa toimii ohi ajattelun, ja se jokin toimii täysin täsmällisesti. Käsi ojentuu ja poimii juuri oikeat sävyt, millilleen oikeat puut.

Mutta vain, jos järki ja tunteet eivät sumenna sitä.

Intuitio voi olla opittua tietoa, kokemusta ja logiikkaa täsmällisempi ja nopeampi työkalu aina, kun on kysymys yksittäistapauksesta. Siinä missä logiikka pystyy tarkastelemaan asiaa vuorotellen useista järjellisistä näkökulmista ja on taipuvainen lokeroimaan ja kategorisoimaan, pystyy intuitio ottamaan kaiken jollain tasolla tiedostamamme painoarvoineen kerralla huomioon, kaikkien kategorioiden ulkopuoleltakin – myös ne asiat, joita emme osaa sanoittaa loogiselle kielelle. Intuitio on kuitenkin logiikkaa alttiimpi ohjautumaan väärin pelon, toivon, halun, ennakkoluulon tai muun tiedostamattoman tunteen vaikutuksesta. Siksi sitä käytettäessä – maalatessakin – on pystyttävä vapautumaan pelosta, toivosta, halusta, ennakkoluuloista ja muista tunteista, joita tuntee omaa tekemistään kohtaan.

Suomen kielessä on vain yksi sana sanoille emotion ja feeling, ja ehkä siksikin sekoitamme tunteen ja intuitiivisen tuntuman. Sekoitamme kirkkaan, avoimessa kehossa ja hiljaisessa mielessä tuntuvan ja ohjaavan intuition niihin tunteiden, kokemusten, ajatusten ja ennakkoluulojen perusteella luotuihin vaikutelmiin, jotka meisssä lakkaamatta vellovat. Läheskään aina intuitio ei ole kirkas vaan sekoittuu asiaankuulumattomiin tunteisiin tai järkisyihin. Maalatessa olen huomannut, että silloin päätyy oikoteille, jotka johtavat lopulta huonoihin lopputuloksiin – eikä auta kuin ottaa askel taaksepäin ja ryhtyä korjailemaan tekemisiään. Tavallaan tämä kaikki on osa teosten inhimillistä luonnetta, sitä ihmisyyden polkua, jonka läpi teos – elämä –  lopulta löytää hyvän soinnin.

Myös logiikan  pitäisi parhaan tuloksen takaamiseksi saada toimia vailla ennakkokäsityksiä ja lisäksi tietoisena kaikista asiaan vaikuttavista faktoista. Joskus harvoin niin onnellisesti on (vaikka valitettavan usein ”looginen” argumentointi tarkoittaa omaa mielipidettä vahvistavien faktojen huomioimista ja muiden faktojen huomiotta jättämistä). En lainkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö elämää ja taidetta voisi elää hyvin myös täysin ennakkoluulottoman matemaattisin perustein. Usein kuitenkin nämä kaksi vaativat toisensa luodakseen jotakin aivan uutta ja pannakseen sen ymmärrettävään muotoon.

Einsteinin nimiin pantu kuuluisa lainaus kuuluu:

”The intuitive mind is a sacred gift and the rational mind is a faithful servant. We have created a society that honors the servant and has forgotten the gift.”

Intuitio ohjaa meitä kysymään oikeat kysymykset. Albert Einsteinin intuitiivinen aavistus siitä, että jokin ajan absoluuttisuudessa ei täsmää, vaikka näyttääkin aivan järkeenkäyvältä, ohjasi hänet tutkimaan ajan luonnetta niin kauan, että lopulta pystyi todistamaan aavistuksensa ajan suhteellisuudesta oikeaksi myös logiikan kielellä.

Muiden kuin tutkimustyölle omistautuneiden  kohdalla intuitiivinen aavistus jää useimmiten selittämättömäksi, vaille loogisia todisteita. Ei se välttämättä silti ole sen vähemmän oikein. Intuitiivinen tuntuma saattaa ohjata vaikkapa halaamaan puita, jo ennen kuin tiede kertoo, että lähikontakti metsän mikrobeihin edistää terveyttämme. Ei universaali rakkauskaan toimi arkilogiikan sääntöjen mukaan: se on loppumaton ja alati lisääntyvä, niin että mitä enemmän kykenee rakastamaan itsensä ulkopuolista, sitä enemmän myös itse täyttyy rakkaudesta. Liian usein kuitenkin luulemme kaiken toimivan koulussa opetettujen matemaattisten sääntöjen mukaan.

Inhimillisessä tiedon etsinnässä avoin, matemaattinen logiikka on ainoa validiksi tunnustettu ja kaikkien ymmärtämä lähestymistapa. Se on hyvä. Sillä jos intuitio ei koskaan ota avukseen logiikkaa, jää se yksittäisten ihmisten tai samoin kokevien kokemuksellisesi tiedoksi ja aavistuksiksi. Mutta toisaalta: jos logiikka ei koskaan nöyrry uuteen ja aluksi älyttömältä näyttävään suuntaan ohjaavalle intuitiolle, jumiudumme aina samoihin ajattelun kaavoihin. Siksi uusia alueita avaavan, aidosti luovan taiteen avainsana on intuitio.

Työhuoneella maalasin puun värillä peittoon kauniita sinivihreitä sävyjä. Kill your darlings, sanotaan kirjoittajille. Pätee tässäkin: jokin kohta teoksessa voi olla itsessään äärimmäisen hyvä ja kaunis, mutta jos se ei vain tunnu oikealta kokonaisuuden kannalta, siitä on pystyttävä luopumaan. Mikään logiikka ei sitä kerro, ja siksi taidekoulutuksessakin voi vain opettaa ihmistä etsimään omaa kirkasta intuitiotaan. Sen putsaamisessa onkin hommaa koko loppuelämäksi.

Kävin kirkkohäissä. Mietin suhdettani uskontoon. Ei ollut muuttunut sitten rippikouluiän, jolloin päätin erota kirkosta: en pidä uskonnosta. Ahdistaa.

Tarkoitan tällä lähtökohtaisesti kaikkia uskontoja, mutta erityisesti Lähi-idästä lähtöisin olevaa kolmea suurta uskontoa. Omakohtaista kokemusta minulla tosin on vain yhdestä näistä, siis kristinuskosta. Siitä ainakin voin varmuudella sanoa, että en tykkää.

Kirkko paikkana on toki tunnelmallinen kuin mikä tahansa temppeli, jos siellä saa olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Mutta jos temppelissä paikalla on pappi, tunnen heti oloni uhatuksi. Sisäinen Lallini herää, tahdon viedä tyypin Köylilöjärven jäälle ja jokin syvällä sisimmässäni huutaa: tämä on väärin ja hevonpaskaa! Tietenkään en pidä myöskään tästä epämukavasta reaktiosta, jonka uskonto minussa herättää. Etenkin, kun moni pappi vieläpä juttelee ihan hyviä asioita.

Olen aina ollut kaikkien niiden puolella, jotka kristillinen kirkko (puhumattakaan kahdesta muusta Lähi-idän uskonnosta) on halunnut alistaa, tappaa ja vaientaa. Tunnen hengenheimolaisuutta luostarien mystikoihin, kirkon vainoamiin taiteilijoihin Elvis Presleysta Hannu Salamaan, noitina tapettuihin parantajiin, ja hedelmälliseen esiäitiini, joka kirkonkirjojen mukaan nuhdeltiin papin edessä kahdeksan kertaa jokaisen aviottoman lapsen syntymän jälkeen (miehet eivät mitään nuhteita tietenkään saaneet), ja jopa naispappeihin. Tunnen hengenheimolaisuutta itseensä Maria Magdalenaan, joka ilmeisestikin töytäistiin tylysti syrjään kristinuskoa rakennellessa ja Raamattua kokoon kursiessa, ja tottahan toki myös Jeesukseen, joka shamaanin lailla vietti 40 päivää erämaameditaatiossa ja päätyi hyvin samantapaisiin ajatuksiin kuin silkkitien tuomina samoissa maisemissa tuolloin luultavasti vaellelleet joogit ja buddhalaiset mietiskelijät – ja joka hänkin oli eri mieltä vallitsevan uskonnon ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa.

Kokemuksellinen hengellisyys, seksuaalisuus, taide, itse rakkaus, toisinsanoen kaikki minulle tärkeä, on kuitenkin tallattu ja jauhettu institutionaalisen uskonnon teologisessa koneistossa moneen kertaan julmasti ja verisesti muussiksi. Vain siksi, että uskonnollista valtaa pitävät voisivat mielensä mukaan muovata tuota materiaalia ja käyttää hyväkseen – aina hyvää tarkoittaen, mutta siinä sivussa sotaa lietsoen, ihmistä ja luontoa alistaen. Siksi papin liperit herättävät minussa fyysistä pelkoa ja inhoa, joka valitettavan usein manifestoituu ajatuksissani epäluulona ja halveksuntana. En pidä uskonnosta enkä papeista.

Jokainen ”isä, poika ja pyhä henki”-fraasi hiertää sielussa haavaa vähän syvemmäksi ja vakuuttaa, että minun kaltaisellani äidillä ja tyttärellä ei ole tämän alttarin äärelle mitään asiaa. Katolilaisuus (josta erinäisistä seksuaalispainotteisista syistä pidän vielä vähemmän) on yrittänyt hoitaa kristinuskon lohdutonta äidittömyyttä valtaisalla Maria-kultilla alttarineen ja kirkkoineen; luterilaisuus sen sijaan nilkuttaa eteenpäin pelkällä maskuliinisella koruttomuudella ja kielenkäytöllä, ikään kuin edelleen muinaisen juutalaisen sodanjumalan hellässä huomassa. Jeesuksen puolesta suorastaan harmittaa, että hänen levittämästään hengellisestä anarkismista, siis rakkauden sanomasta, muokattiin uusi jäykkä ja alistava koneisto, joka ei maailmansotien jälkeisestä sekularisaation voimallisesta etenemisestä huolimatta vieläkään ole täysin hellittänyt otettaan eurooppalaisesta psyykestä. Etenkään en pidä fundamentaalisista uskovaisista yhteisöistä enkä niiden kökkömäisesti perustelluista säännöistä ja yksinkertaistetusta etiikasta (joskin tämä pätee myös moniin tuntemiini pappeihin).

Ristiriitaiseksi tämän yksiselitteisen mielipiteeni tekee tietenkin se, että papitkin ovat ihmisiä, joista hyvin usein pidän. Samoin kuin uskonnollisista ystävistäni. Ymmärrän rituaalien arvon ja turvan ja sen, että tuntuu hyvältä kävellä häissään kirkon käytävää pitkin koska ”niin ovat muutkin tehneet”. Tosin ”niin ovat muutkin tehneet” vasta hyvin lyhyen aikaa, ja ikuisilta tuntuvat rituaalit ovatkin usein vain muutaman vuosikymmenen tai -sadan aikana muotoutunut tapa. Siksi niiden muuttaminen on lopulta hyvin helppoa.

Todellista ikiaikaisuutta ja ketjun osanan olemista voi kokea niissä asioissa, joita todella olemme tehneet aina. Näin syksyllä voi kokeilla vaikka sienestystä.

Notre Damen kaltaiset kirkot ovat toki upeita, mutta ne ovat silti vain kalpea aavistus niistä luonnon tarjoamista hiljentymisen paikoista, joita olemme raivoisalla tahdilla pilanneet, raivanneet ja tuhonneet koko ihmislajin olemassaolon ajan ja erityisesti viimeisten parinsadan vuoden aikana. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa” oli oikeastaan ihan paska ohje, samoin kuin koko luomiskertomuksen ihmis(mies)keskeinen näkökulma, joka on palanut osaksi länsimaista psyykeä. Pelastautuaksemme meidän on myllättävä koko luontosuhteemme ja sen mukana uskonnollinen ja myyttinen psyykemme perusteellisesti uuteen uskoon. Tai ehkä osittain vanhaan uskoon? Löytyykö kristillisen pintakerroksen alta vielä se suomalainen, joka ymmärtää olevansa luonnon luomus, täysin riippuvainen metsästä, vedestä ja maasta? Osaisiko se ihminen pyhittää pelkän kirkon ja aineettoman hengen sijaan koko meitä ympäröivän luonnon ja oman kehonsa, osaisiko kohdella koko luomakuntaa kunnioittaen?

Ei se välttämättä vaadi edes kirkosta eroamista.