Ajatuksia äitiyslomalta
En ole maalannut, koska vauva. Ajatukset, tunteet ja ihmisenä olo eivät muutu väriksi ja vapaudu merkityksistään, vaan jäävät sanoiksi ja tukkivat mielen, parveilevat, noruvat ja purkautuvat, vyöryvät ja haipuvat. Suomessa syntyvyys laskee, jossain jäävuoret romahtavat, Maunulassa keltaiset lehdet lentävät ja golfvirta lämmittää vielä ennen lopullista kääntymistään jonnekin ihan muualle.
Greta purjehti Amerikkaan ja sanoi kokouksessa asian, minkä öljy-yhtiöt ja useimmat muutkin ovat tienneet jo 50 vuotta, ja aiheutti sillä kauhean kalabaliikin.
Tajuan tienneeni kaiken luonnon ja ihmisen tuhoutumisesta jo Gretan ikäisestä lähtien, mutta minulla ei ole ollut suojanani aspergeria, joka ohjaa ihmisen faktojen maailmaan sosiaalisten suhteiden ylläpidon sijaan. Olen tiedoistani huolimatta sosiaalistunut tuhoavaan elämäntapaan, koska olen halunnut kuulua joukkoon enkä pahoittaa kenenkään mieltä – ja koska se on ollut niin helppoa. Olen lennellyt kerran vuodessa kaukomaille, innostunut uusista kulttuureista, ostellut halpoja vaatteita. Olen yrittänyt kompensoida sitä kotona autottomuudella, lihattomuudella, kulkemalla kirpparivaatteissa ja asumalla neljän hengen porukalla viileässä kerrostalokaksiossa, mutta silti olen ostellut miehelle makkaraa, lotrannut kaikenmaailman kylpylöissä, ja hymyillen kiitellyt lahjoista, joiden tuotanto tuhoaa luonnon ja ihmisten terveyden jossain muualla. Gretan paras anti on se, että hän osoittaa, että tuhoamisen hiljaisesti hyväksyvän sosiaalisen normin on kaaduttava. Tiukkapipoiset vegaanihipit ovat sittenkin olleet oikeassa kaikessa. Varmasti se ärsyttää monia.
Katselen kuuden kilon elävää lihanpalaa leikkimatolla ja mietin, miten hilkulla oli, etten hankkinut koko rakkauden hedelmää, koska inhottivat niin paljon puheet ”synnytystalkoista”. Jostain syystä katselen maailmaa edelleen myös lapsettoman aikuisen silmin, vaikka olenkin synnyttänyt jo kaksi kertaa. Jos ei olisi sattunut olemaan niin hullun rakastunut että tahtoi lisääntyä, elämällään olisi kyllä voinut tehdä niin paljon järkevämpiäkin asioita. Kuten nyt vaikka perustaa orpokodin Afrikkaan. Tai omistaa elämänsä maahanmuuttajien onnistuneelle kotouttamiselle Suomeen. Tai luoda kuolematonta (ainakin pitkäikäistä) taidetta. Mutta lasten saaminen on niin ihanaa, kamalaa, syvästi tyydyttävää, opettavaa, rasittavaa ja elämänmittaisen upeaa, että monet tekevät sitä silti, niin minäkin. Naiselle se on lisäksi aivan kivikautisen hullua kehollista muutosta, vaivaa, kipua ja suurta ihmettä. Elämää itseään sen raaimmassa muodossa, ilman filttereitä.
Harmi vain, että nykyään näyttää todennäköiseltä, että uusi sukupolvi joutuu kohtaamaan aikalailla katastrofeja, nälänhätää, sotia ja kansainvaelluksia. Jotain ennustamatonta. Ei sellaista oikeastaan omalle lapselleen toivo, ja paras tapa suojella omia lapsia on tietysti jättää heidät synnyttämättä. Aiemmat sukupolvet ovat saaneet metsät ja jokamiehenoikeudet, uusi sukupolvi saa Itämeren jossa ei voi uida ja maailman, jossa linnut eivät laula ja johon kukaan ei oikeastaan mahdu. Eihän se kauheasti houkuta. Suomessa puhutaan perhe-etujen lisäämisestä, mutta ei sellainen auta. Suomalaiset ovat rehellisiä, vakavia kyynikkoja. Meillä on jo hyvät sosiaalidemokraattiset perhe-edut, mutta meiltä puuttuu sitä sokeaa optimismia, elämäniloa, naurua, huumoria, hullaantumista, hyväksyvää leppoisuutta, inspiraatiota, elämään heittäytymistä ja pyyteetöntä avunantoa, joka muualla rohkaisee perheellistymään (kaikesta huolimatta). Milläköhän politiikalla niitä voisi lisätä?
Kun en ole maalannut, niin pannaan tähän väliin runo. Vähän olemisen tosi-ilmaa kaikkien noiden järjen ja tunteen valtaamien sanojen ympärille. Katselin ostoskeskuksen ikkunoista ulos ja kirjoitin, että
Katselen ikkunalasin läpi alas torille, tunnen ihmisvirtojen liikkeen itsessäni. Tuntuu kuin ihmisten jalat tamppaisivat vatsaani, sen sisäelinten pintoja, tuhannet pienet jalat askelten virtoina pitkin raajojani, koko tämä lakkaamaton liike ei mistään ei minnekään, lakkaamatta minussa. Voisin astua tästä ikkunasta ulos, nousta ja leijua kaiken yllä, pudota. Ei mistään ei minnekään. Vain lakkaamaton virta, joka pian lakaisee tapahtuman pois, vuodet, vuosisadat, vuosituhannet, miljardit, ajattomuus. Vain tämä hetki, tuhannet pienet jalat minun sisäpuoliani pitkin, lakkaamatta, raajoihin ja ulos, pois minusta, minuun. Ikkunasta
näin vain,
miten rastaat parvena
räpäyttivät mustat sulkansa taivaalle
miten köydet katkeilivat,
kun ihmiset tahtoivat liikuttaa käsiään.
Näin vain
lasiset parvekkeet
joiden sisällä ihminen
kuin lintu
hämmentyneenä etsii ruutua
jonka läpi lentää.
Noin vain.
Yhtäkkiä näin, miten tuhannet ruudut helähtelivät auringonsäteistä
miten naiset huusivat parvekkeiltaan
miten valkoiset linnut lensivät parvina ikkunoiden luo ja ottivat kaikki ihmiset selkäänsä,
ja ihmiset lensivät lintujen siivillä koska he olivat ystävystyneet niiden kanssa,
miten parvekkeiden lasiruudut pantiin säpäleiksi,
sillä naisilla oli kuukautiset eivätkä he paljon epäröineet murskata kaikkea,
mikä on turhaa,
ja lasi murskattiin takaisin hiekaksi, se sekoittui kaikki takaisin maahan, kaikki sekoittui takaisin maahan ja alkoi elää omaa elämäänsä
Linnut lensivät ja ihmiset nauroivat ja auringon ja kuun valo välkehti heidän ihollaan ja
sisäelimissään,
eikä ollut väliä sillä, sattuiko olemaan elävä vai kuollut
eikä mikään ollut turhaa, ei mikään
metsä lauloi.
