Ajatuksia äitiyslomalta

En ole maalannut, koska vauva. Ajatukset, tunteet ja ihmisenä olo eivät muutu väriksi ja vapaudu merkityksistään, vaan jäävät sanoiksi ja tukkivat mielen, parveilevat, noruvat ja purkautuvat, vyöryvät ja haipuvat. Suomessa syntyvyys laskee, jossain jäävuoret romahtavat, Maunulassa keltaiset lehdet lentävät ja golfvirta lämmittää vielä ennen lopullista kääntymistään jonnekin ihan muualle.

Greta purjehti Amerikkaan ja sanoi kokouksessa asian, minkä öljy-yhtiöt ja useimmat muutkin ovat tienneet jo 50 vuotta, ja aiheutti sillä kauhean kalabaliikin.

Tajuan tienneeni kaiken luonnon ja ihmisen tuhoutumisesta jo Gretan ikäisestä lähtien, mutta minulla ei ole ollut suojanani aspergeria, joka ohjaa ihmisen faktojen maailmaan sosiaalisten suhteiden ylläpidon sijaan. Olen tiedoistani huolimatta sosiaalistunut tuhoavaan elämäntapaan, koska olen halunnut kuulua joukkoon enkä pahoittaa kenenkään mieltä – ja koska se on ollut niin helppoa. Olen lennellyt kerran vuodessa kaukomaille, innostunut uusista kulttuureista, ostellut halpoja vaatteita. Olen yrittänyt kompensoida sitä kotona autottomuudella, lihattomuudella, kulkemalla kirpparivaatteissa ja asumalla neljän hengen porukalla viileässä kerrostalokaksiossa, mutta silti olen ostellut miehelle makkaraa, lotrannut kaikenmaailman kylpylöissä, ja hymyillen kiitellyt lahjoista, joiden tuotanto tuhoaa luonnon ja ihmisten terveyden jossain muualla. Gretan paras anti on se, että hän osoittaa, että tuhoamisen hiljaisesti hyväksyvän sosiaalisen normin on kaaduttava. Tiukkapipoiset vegaanihipit ovat sittenkin olleet oikeassa kaikessa. Varmasti se ärsyttää monia.

Katselen kuuden kilon elävää lihanpalaa leikkimatolla ja mietin, miten hilkulla oli, etten hankkinut koko rakkauden hedelmää, koska inhottivat niin paljon puheet ”synnytystalkoista”. Jostain syystä katselen maailmaa edelleen myös lapsettoman aikuisen silmin, vaikka olenkin synnyttänyt jo kaksi kertaa. Jos ei olisi sattunut olemaan niin hullun rakastunut että tahtoi lisääntyä, elämällään olisi kyllä voinut tehdä niin paljon järkevämpiäkin asioita. Kuten nyt vaikka perustaa orpokodin Afrikkaan. Tai omistaa elämänsä maahanmuuttajien onnistuneelle kotouttamiselle Suomeen. Tai luoda kuolematonta (ainakin pitkäikäistä) taidetta. Mutta lasten saaminen on niin ihanaa, kamalaa, syvästi tyydyttävää, opettavaa, rasittavaa ja elämänmittaisen upeaa, että monet tekevät sitä silti, niin minäkin. Naiselle se on lisäksi aivan kivikautisen hullua kehollista muutosta, vaivaa, kipua ja suurta ihmettä. Elämää itseään sen raaimmassa muodossa, ilman filttereitä.

Harmi vain, että nykyään näyttää todennäköiseltä, että uusi sukupolvi joutuu kohtaamaan aikalailla katastrofeja, nälänhätää, sotia ja kansainvaelluksia. Jotain ennustamatonta. Ei sellaista oikeastaan omalle lapselleen toivo, ja paras tapa suojella omia lapsia on tietysti jättää heidät synnyttämättä. Aiemmat sukupolvet ovat saaneet metsät ja jokamiehenoikeudet, uusi sukupolvi saa Itämeren jossa ei voi uida ja maailman, jossa linnut eivät laula ja johon kukaan ei oikeastaan mahdu. Eihän se kauheasti houkuta. Suomessa puhutaan perhe-etujen lisäämisestä, mutta ei sellainen auta. Suomalaiset ovat rehellisiä, vakavia kyynikkoja. Meillä on jo hyvät sosiaalidemokraattiset perhe-edut, mutta meiltä puuttuu sitä sokeaa optimismia, elämäniloa, naurua, huumoria, hullaantumista, hyväksyvää leppoisuutta, inspiraatiota, elämään heittäytymistä ja pyyteetöntä avunantoa, joka muualla rohkaisee perheellistymään (kaikesta huolimatta). Milläköhän politiikalla niitä voisi lisätä?

Kun en ole maalannut, niin pannaan tähän väliin runo. Vähän olemisen tosi-ilmaa kaikkien noiden järjen ja tunteen valtaamien sanojen ympärille. Katselin ostoskeskuksen ikkunoista ulos ja kirjoitin, että

Katselen ikkunalasin läpi alas torille, tunnen ihmisvirtojen liikkeen itsessäni. Tuntuu kuin ihmisten jalat tamppaisivat vatsaani, sen sisäelinten pintoja, tuhannet pienet jalat askelten virtoina pitkin raajojani, koko tämä lakkaamaton liike ei mistään ei minnekään, lakkaamatta minussa. Voisin astua tästä ikkunasta ulos, nousta ja leijua kaiken yllä, pudota. Ei mistään ei minnekään. Vain lakkaamaton virta, joka pian lakaisee tapahtuman pois, vuodet, vuosisadat, vuosituhannet, miljardit, ajattomuus. Vain tämä hetki, tuhannet pienet jalat minun sisäpuoliani pitkin, lakkaamatta, raajoihin ja ulos, pois minusta, minuun. Ikkunasta

näin vain,
miten rastaat parvena
räpäyttivät mustat sulkansa taivaalle
miten köydet katkeilivat,
kun ihmiset tahtoivat liikuttaa käsiään.

Näin vain
lasiset parvekkeet
joiden sisällä ihminen
kuin lintu
hämmentyneenä etsii ruutua
jonka läpi lentää.

Noin vain.

Yhtäkkiä näin, miten tuhannet ruudut helähtelivät auringonsäteistä
miten naiset huusivat parvekkeiltaan
miten valkoiset linnut lensivät parvina ikkunoiden luo ja ottivat kaikki ihmiset selkäänsä,
ja ihmiset lensivät lintujen siivillä koska he olivat ystävystyneet niiden kanssa,
miten parvekkeiden lasiruudut pantiin säpäleiksi,
sillä naisilla oli kuukautiset eivätkä he paljon epäröineet murskata kaikkea,
mikä on turhaa,
ja lasi murskattiin takaisin hiekaksi, se sekoittui kaikki takaisin maahan, kaikki sekoittui takaisin maahan ja alkoi elää omaa elämäänsä

Linnut lensivät ja ihmiset nauroivat ja auringon ja kuun valo välkehti heidän ihollaan ja
sisäelimissään,
eikä ollut väliä sillä, sattuiko olemaan elävä vai kuollut

eikä mikään ollut turhaa, ei mikään

metsä lauloi.

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Kiitollisuudesta ja karuudesta

Kuulemma me ihmiset, ja suomalaiset etenkin, olemme valittajia. Emme osaa olla kiitollisia siitä, mikä on hyvin, vaan valitamme aina siitä, mikä on huonosti.

Jos näin on, niin se ei välttämättä johdu huonosta kansanluonteesta, vaan lienee yksinkertaista eloonjäämisen biologiaa: on elintärkeää huomata kaikki pienetkin vialla olevat asiat, ennenkuin ne uhkaavat henkeämme. Oikeastaan on aika suloista, että me niin itsestäänselvästi oletamme, että maailman kuuluisi olla hyvä ja vastata tarpeisiimme, ja valitamme kaikista poikkeuksista. Ja miksipä emme olettaisi niin, sillä siihenhän olemme alunperin tottuneet! Eikö kerro hyvää maailmasta, että olemme syntyneet valittajiksi: toisin sanoen alunperin oppineet siihen, että ihana ravinto vain virtaa meihin, ja kohdussa tai äidin sylissä on lämmintä ja turvallista – ja jos näin ei yhtäkkiä olekaan, tulee itku? Aikuisina emme ole kovinkaan erilaisia, vaan usein kuin pieniä vauvoja, jotka olettavat, että kaikki on automaattisesti hyvin, ja jos ei ole, rääkäisemme. Tai parhaassa tapauksessa teemme asialle jotakin aikuisen aivoillamme. Jos olemme sairaita tai jokin ikävä asia ilmestyy näköpiiriin, koko olemus helposti automaattisesti keskittyy siihen ja sen poistamiseen. Joka tapauksessa huomaamme usein nopeasti kaikki ikävät asiat.

Mutta entä hyvien asioiden huomaaminen? Onko se ihmiselle lainkaan tärkeää? On tietysti tärkeää huomata, missä on hyvää ruokaa, hyvä puoliso ja hyvä paikka asua, missä on mahdollisuuksia elää hyvää elämää tai iloita, kun jokin menee erityisen hienosti. Mutta kaiken sen huomaaminen, mikä on päivästä toiseen joka tapauksessa hyvin, ei ole biologisesti kovin tärkeää. Vai onko sittenkin?

Meidän kulttuurimme ei arvosta iloisuutta kovin korkealle. Toisissa kulttuureissa taas se on oikeastaan tärkein asia, jota ihminen voi tavoitella. Ilo ja iloisuus syntyy suurelta osin kiitollisuudesta – kaiken sen huomaamisesta, mikä mahdollistaa elämän, ja mikä on itse asiassa aika mukavasti. Aurinko, vesi, maa, luonto rikkauksineen ja ravintoineen, ihmisen monet kyvyt tehdä asioita ja rakastaa, koko elämän kiertokulun ihme. Siihen kehykseen kauheatkin asiat kyllä mahtuvat, täyttämättä sitä kokonaan.

Uskonto tuhosi aikanaan alkuperäiskansojen tavat osoittaa kiitollisuutta ruuasta, esineistä, ihmisistä ja kaikesta mahdollisesta, ja toi tilalle ruoka- ja iltarukoukset. Nyt puolestaan ihmisiä kummallisilla tavoilla kahlitseva uskonnollisuus hellittää onneksi otettaan, mutta samalla mitään neutraalia, tavallista kiitollisuuteen hiljentymisen tapaa ei ole tullut tilalle. Samaa tahtia on masentuneisuus lisääntynyt. Uhkaako siis itse asiassa ilottomuus – kiitollisuuden puute – henkeämme tai ainakin hyvinvointiamme?

Onneksi meidän ei ole pakko jäädä alkeellisen biologian vauvavaiheeseen. Voimme oppia.

Suomalaiset ovat positiivisuuden mestareita silloin, kun asiat ovat ankeasti. Kuolettavassa pakkasessa, jossa meidän ei karvattomina nisäkkäinä kuuluisi olla enää edes hengissä, aina joku huokaisee bussipysäkillä: onpa ihanaa, kun aurinko näkyy! Me näemme kauneutta jopa värittömässä karuudessa, jolla täytämme asuntomme ja elämämme: skandinaavisessa niukkuudessa ja Kaurismäen elokuvissa. Sen taidon voi myös menettää. Muistan, miltä tuntui tulla kotiin vietettyään useita kuukausia tropiikissa, missä hedelmiä, lämpöä, veden asitillista kosketusta ja yltäkylläisesti värejä ja kukkia oli saatavilla kaikille. Pohjoisen talvi tuntui siltä, kuin olisi menettänyt kaikki aistinsa. Lentokenttäbussin ikkunasta maisemaa katsoessani räpyttelin hämmästyneenä silmiäni kunnes tajusin, että väriä ei todellakaan ollut missään. Se oli ankein talvi ikinä – kunnes löysin taas suomalaisen taidon löytää hyviä puolia siitä, mikä täällä on hyvin.

Toiset sanovat, että lasi on puoliksi täynnä ja toiset, että se on puoliksi tyhjä. Minusta on hyvä nähdä, että lasi on puolillaan. Siinä on sekä täyttä että tyhjää. Tahdon ymmärtää molemmat puolet, tutkia valon ja pimeyden.

Eräs ihminen katseli taideteostani pitkään ja halusi sen itselleen, koska siinä oli hänestä läsnä sekä turva että kauhu. Juuri sellaisia teoksia tahdon maalata: niin laajan ja hyväksyvän tilan, että myös olemassaolon kauhu mahtuu olemaan siinä, kannateltuna.

Jos joku sanoo: ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, vastaan: näin on. Ja jos joku sanoo: ihmiskunnalla on toivoa, vastaan: näin on. Nautin kiitollisena kaikesta siitä, mitä annetaan ja kiroan sitä, mitä myös annetaan. Kunnes lopulta en enää katsele lasia päättääkseni, onko se puoliksi tyhjä vai täysi. Oleilen veden ja ilman rajapinnalla.

S_Valkiala_Yhteys1.jpg

Kuva: © Sanna Valkiala

Hyvinvointi Mieli Suosittelen Syvällistä