Yhteiskunnassa jaksetaan puhua paljon eri ihmisryhmien oikeuksista: välillä on ajettu yleistä tasa-arvoa, homojen asiat ovat myös olleet paljon tapetilla, ja viime aikojen yhteiskunnallisten tapahtumien valossa rasismi nostaa rajusti päätään. Eriarvoiseen kohteluun tulee puuttua. Välillä tuntuu kuitenkin, että on sosiaalisesti ihan ok parjata yhtä erittäin suurta ihmisryhmää ja jopa kieltää heiltä tietyt palvelut kokonaan. Nyt puhun tietysti lapsista.

Välillä luen ihan yhtenä kysymysmerkkinä kiivastunutta kirjoittelua siitä, kuinka lapset ovat häiriöksi milloin ravintolassa, lentokoneessa tai ruokakaupassa. Tänään kuuntelin aivan äimänä hyvän ystäväni purkausta siitä, kuinka heidän naapurinsa eivät siedä pihalla keskenään leikkiviä lapsia. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi tällaista keskustelua on edes tarpeen käydä. Ihmiset alkavat olla kyllä todellisuudesta vieraantuneita, jos oletetaan, että lasten tulisi pysyä kotonaan 24/7, jotta he eivät vaivaisi kanssaihmisiä. Tai jos se nulikka nyt on sieltä pakko ottaa ihmisten ilmoille, niin paree varmistaa, että kakara on sitten täysin näkymätön, hajuton ja mauton, ettei vain tulisi käytöksellään tai silkalla olemassaolollaan loukanneeksi jotakuta herkkäsieluista.

Kaksi kauhukakaraa reipasta pikkumatkustajaa koneessa, matkalla Suomeen mummin ja papan luo. 

Ymmärrän sen, että joskus aikuinen kaipaa omaa aikaa, johon ei kuulu taustalla meuhkaava lapsi. En oleta että kaikki näistä aikuisista ovat lapsettomia, vaan tiedän kokemuksesta, että lapsellisetkin ihmiset (tai erityisesti he) kaipaavat lapsetonta laatuaikaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi ravintolan asiakkaina meillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta karsia muuta asiakaskuntaa omien preferenssiemme mukaiseksi. On siis selvittävä siitäkin skenaariosta, että ravintolassa mahdollisesti ruokailee lapsiperhe – tai vaikka äänekkäämpi aikuisten kokoonpano. Jos tätä ei ymmärrä, on varmaan parempi sitten keskittyä tilaamaan ruokansa take-awayna ja syödä kotona omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Monesti huomaan, että lapsiin kohdistetaan ihan kohtuuttomia vaatimuksia: voiko oikeasti olettaa, että taaperoikäisen keskittymiskyky ja jaksaminen riittää esimerkiksi tuntikausien lentomatkustamiseen ilman minkäänlaista tunteenpurkausta tai turhautumista? Huonon käytöksen ja lapselle ikätasoisen, normaalin kiukuttelun välillä on iso ero. Uskon vilpittömästi, että suurin osa vanhemmista pyrkii kasvattamaan lapsistaan yhteiskuntakelpoisia ja perus käytöstavat omaavia kansalaisia, ja he varmasti tekevät osaltaan kaikkensa tämän tavoitteen toteutumiseksi. Jos lapsi sitten ilmaisee väsymystään turhautumalla (tai joskus ainoalla kommunikointivälineellään eli itkulla), ei se ole merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Kyllä näissä tilanteissa herää luontainen sympatia kaikkensa yrittäviä vanhempia ja väsynyttä lasta kohtaan – paljon enemmän ärsyttää se, jos lapsi rundaa ympyrää tai häiriköi silkkaa ilkeyttään, eivätkä vanhemmat puutu siihen mitenkään. Vahinko vain, että monen asenne nykyään tuntuu olevan, että kaikki lapset ovat pilalle hemmoteltuja nikopettereitä, joiden vanhemmat tahallaan haluavat sabotoida muiden ihmisten matkustus- tai ravintolaelämyksen. 

Sietämättömät riiviöt koettelivat kanssamatkustajien hermoja lentokentällä. Or not. 

Miksi sitten itse otan lapsen mukaan lentokoneeseen, ravintolaan tai ruokakauppaan (näin nyt muutamia mainitakseni)? 

Kahdesta syystä. 

1. Joskus ei vain ole muuta vaihtoehtoa. Jos puolet perheestä ja ystävistä asuu toisella puolella maapalloa, toistaiseksi ainoa järkevä matkustuskeino on lentokone. En aio odottaa viittätoista vuotta, jotta lapseni ovat maagisen täysi-iän saavuttaneita ja sitä kautta joidenkin mielestä hyväksyttävän statuksen omaavia matkustaakseen toiseen kotimaahansa. Valitettavasti en omista yksityiskonetta enkä ajatellut meloakaan Atlantin yli, joten aion jatkossakin matkustaa koko perheen kanssa lentokoneella. Ruokakaupassakin käyn lähtökohtaisesti paljon mieluummin yksin, mutta aina se ei ole onnistunut mieheni epäinhimillisistä aikatauluista johtuen. Jos siis haluan saada pesueelleni muutakin syötävää kuin peukalonkynnet, kaupassa on pakko käydä porukalla.

2. Siinäpähän oppivat. Kysynpähän vaan, jos telkeän lapseni neljän seinän sisälle, miten ihmeessä heidän tulisikaan osata käyttäytyä ihmisten ilmoilla? Tietyt sosiaaliset toimintamallit voi oppia vaan tiettyihin tilanteisiin aktiivisesti osallistumalla. Lapset ovat mallioppimisen mestareita, ja säännöllisellä harjoittelulla heistäkin voi koulia ihan mukiinmeneviä ravintola-asiakkaita tai matkustajia. 

Kaksi lasta terrorisoivat ruotsalaisravintolaa – asiakkaat raivostuivat ja äänestivät jaloillaan.

Mielestäni aletaan mennä todella pahasti pieleen, jos koetaan oikeaksi sulkea tietyt palvelut yhdeltä ihmisryhmältä kokonaan. (En nyt tarkoita yksittäisiä lapsivapaita hotelleja tms., vaan tiettyjä palveluita ja julkisia tiloja laajemmalla skaalalla.) Niin kauan kuin lasten mukaan ottamisesta tehdään hirveä peikko, aika suuri potentiaalinen asiakaskunta jää kotiin möllöttämään. 

Omasta kokemuksesta arvostan ihan älyttömästi sitä, että Jenkeissä lapset huomioidaan todella ihanasti julkisilla paikoilla asioidessa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen tuskaillut kaupan kassalla väsymystään kiukuttelevan tai muuten vaan ylivilkkaan parivaljakon kanssa, kun paikalle on osunut järjettömän hyvän pelisilmän omaava asiakaspalvelija. Tuhahtelun ja silmienpyörittelyn sijaan lapsille onkin tarjottu tiskin alta tarrat tai ilmapallot, ja kaikille jää tilanteesta hyvä mieli. Ravintolassa moni tarjoilija jaksaa nähdä vaivaa tuodakseen lapsille jotain pikkutekemistä, ja joskus tarjoilija on saattanut jäädä ihastelemaan lapsen piirustusta tai juttelemaan muuten vaan. Kun lapsi huomioidaan ja hyväksytään seurueen täysivaltaisena osana, hänkin varmasti kokee olonsa turvallisemmaksi ja mukavammaksi, eikä ehkä koe tarvetta huomionhakuiselle käytökselle.

Fiksu vanhempi osaa kyllä lukea tilanteita ja niitä kuuluisia neuvolassa mainostettuja kehitysvaiheita, ja poistuu sietämättömäksi yltyneestä tilanteesta lapsosensa kanssa, jos siihen vain on tilaisuus – tai jättää pahimpien uhmakausien aikaan ravintolat suosiolla välistä.

Niille kaikkein herkkähipiäisimmille lapsivihaajille sanoisin, että opettele sietämään ihmisiä ympärilläsi, tai muuta erakoksi autiomaahan. Lapsia onneksi voi usein vielä kasvattaa, mutta valitettavasti joidenkin öykkäriaikuisten kohdalla peli on jo menetetty…