LAPSIVIHAAJILLE

IMG_20160630_124003.jpg

 

 

Yhteiskunnassa jaksetaan puhua paljon eri ihmisryhmien oikeuksista: välillä on ajettu yleistä tasa-arvoa, homojen asiat ovat myös olleet paljon tapetilla, ja viime aikojen yhteiskunnallisten tapahtumien valossa rasismi nostaa rajusti päätään. Eriarvoiseen kohteluun tulee puuttua. Välillä tuntuu kuitenkin, että on sosiaalisesti ihan ok parjata yhtä erittäin suurta ihmisryhmää ja jopa kieltää heiltä tietyt palvelut kokonaan. Nyt puhun tietysti lapsista.

Välillä luen ihan yhtenä kysymysmerkkinä kiivastunutta kirjoittelua siitä, kuinka lapset ovat häiriöksi milloin ravintolassa, lentokoneessa tai ruokakaupassa. Tänään kuuntelin aivan äimänä hyvän ystäväni purkausta siitä, kuinka heidän naapurinsa eivät siedä pihalla keskenään leikkiviä lapsia. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi tällaista keskustelua on edes tarpeen käydä. Ihmiset alkavat olla kyllä todellisuudesta vieraantuneita, jos oletetaan, että lasten tulisi pysyä kotonaan 24/7, jotta he eivät vaivaisi kanssaihmisiä. Tai jos se nulikka nyt on sieltä pakko ottaa ihmisten ilmoille, niin paree varmistaa, että kakara on sitten täysin näkymätön, hajuton ja mauton, ettei vain tulisi käytöksellään tai silkalla olemassaolollaan loukanneeksi jotakuta herkkäsieluista.

IMG_20160530_120138.jpg

Kaksi kauhukakaraa reipasta pikkumatkustajaa koneessa, matkalla Suomeen mummin ja papan luo. 

 

Ymmärrän sen, että joskus aikuinen kaipaa omaa aikaa, johon ei kuulu taustalla meuhkaava lapsi. En oleta että kaikki näistä aikuisista ovat lapsettomia, vaan tiedän kokemuksesta, että lapsellisetkin ihmiset (tai erityisesti he) kaipaavat lapsetonta laatuaikaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi ravintolan asiakkaina meillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta karsia muuta asiakaskuntaa omien preferenssiemme mukaiseksi. On siis selvittävä siitäkin skenaariosta, että ravintolassa mahdollisesti ruokailee lapsiperhe – tai vaikka äänekkäämpi aikuisten kokoonpano. Jos tätä ei ymmärrä, on varmaan parempi sitten keskittyä tilaamaan ruokansa take-awayna ja syödä kotona omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Monesti huomaan, että lapsiin kohdistetaan ihan kohtuuttomia vaatimuksia: voiko oikeasti olettaa, että taaperoikäisen keskittymiskyky ja jaksaminen riittää esimerkiksi tuntikausien lentomatkustamiseen ilman minkäänlaista tunteenpurkausta tai turhautumista? Huonon käytöksen ja lapselle ikätasoisen, normaalin kiukuttelun välillä on iso ero. Uskon vilpittömästi, että suurin osa vanhemmista pyrkii kasvattamaan lapsistaan yhteiskuntakelpoisia ja perus käytöstavat omaavia kansalaisia, ja he varmasti tekevät osaltaan kaikkensa tämän tavoitteen toteutumiseksi. Jos lapsi sitten ilmaisee väsymystään turhautumalla (tai joskus ainoalla kommunikointivälineellään eli itkulla), ei se ole merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Kyllä näissä tilanteissa herää luontainen sympatia kaikkensa yrittäviä vanhempia ja väsynyttä lasta kohtaan – paljon enemmän ärsyttää se, jos lapsi rundaa ympyrää tai häiriköi silkkaa ilkeyttään, eivätkä vanhemmat puutu siihen mitenkään. Vahinko vain, että monen asenne nykyään tuntuu olevan, että kaikki lapset ovat pilalle hemmoteltuja nikopettereitä, joiden vanhemmat tahallaan haluavat sabotoida muiden ihmisten matkustus- tai ravintolaelämyksen. 

IMG_20160531_135248.jpg

Sietämättömät riiviöt koettelivat kanssamatkustajien hermoja lentokentällä. Or not. 

 

Miksi sitten itse otan lapsen mukaan lentokoneeseen, ravintolaan tai ruokakauppaan (näin nyt muutamia mainitakseni)? 

Kahdesta syystä. 

1. Joskus ei vain ole muuta vaihtoehtoa. Jos puolet perheestä ja ystävistä asuu toisella puolella maapalloa, toistaiseksi ainoa järkevä matkustuskeino on lentokone. En aio odottaa viittätoista vuotta, jotta lapseni ovat maagisen täysi-iän saavuttaneita ja sitä kautta joidenkin mielestä hyväksyttävän statuksen omaavia matkustaakseen toiseen kotimaahansa. Valitettavasti en omista yksityiskonetta enkä ajatellut meloakaan Atlantin yli, joten aion jatkossakin matkustaa koko perheen kanssa lentokoneella. Ruokakaupassakin käyn lähtökohtaisesti paljon mieluummin yksin, mutta aina se ei ole onnistunut mieheni epäinhimillisistä aikatauluista johtuen. Jos siis haluan saada pesueelleni muutakin syötävää kuin peukalonkynnet, kaupassa on pakko käydä porukalla.

2. Siinäpähän oppivat. Kysynpähän vaan, jos telkeän lapseni neljän seinän sisälle, miten ihmeessä heidän tulisikaan osata käyttäytyä ihmisten ilmoilla? Tietyt sosiaaliset toimintamallit voi oppia vaan tiettyihin tilanteisiin aktiivisesti osallistumalla. Lapset ovat mallioppimisen mestareita, ja säännöllisellä harjoittelulla heistäkin voi koulia ihan mukiinmeneviä ravintola-asiakkaita tai matkustajia. 

IMG_20160706_102622.jpg

Kaksi lasta terrorisoivat ruotsalaisravintolaa – asiakkaat raivostuivat ja äänestivät jaloillaan.

 

Mielestäni aletaan mennä todella pahasti pieleen, jos koetaan oikeaksi sulkea tietyt palvelut yhdeltä ihmisryhmältä kokonaan. (En nyt tarkoita yksittäisiä lapsivapaita hotelleja tms., vaan tiettyjä palveluita ja julkisia tiloja laajemmalla skaalalla.) Niin kauan kuin lasten mukaan ottamisesta tehdään hirveä peikko, aika suuri potentiaalinen asiakaskunta jää kotiin möllöttämään. 

Omasta kokemuksesta arvostan ihan älyttömästi sitä, että Jenkeissä lapset huomioidaan todella ihanasti julkisilla paikoilla asioidessa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen tuskaillut kaupan kassalla väsymystään kiukuttelevan tai muuten vaan ylivilkkaan parivaljakon kanssa, kun paikalle on osunut järjettömän hyvän pelisilmän omaava asiakaspalvelija. Tuhahtelun ja silmienpyörittelyn sijaan lapsille onkin tarjottu tiskin alta tarrat tai ilmapallot, ja kaikille jää tilanteesta hyvä mieli. Ravintolassa moni tarjoilija jaksaa nähdä vaivaa tuodakseen lapsille jotain pikkutekemistä, ja joskus tarjoilija on saattanut jäädä ihastelemaan lapsen piirustusta tai juttelemaan muuten vaan. Kun lapsi huomioidaan ja hyväksytään seurueen täysivaltaisena osana, hänkin varmasti kokee olonsa turvallisemmaksi ja mukavammaksi, eikä ehkä koe tarvetta huomionhakuiselle käytökselle.

Fiksu vanhempi osaa kyllä lukea tilanteita ja niitä kuuluisia neuvolassa mainostettuja kehitysvaiheita, ja poistuu sietämättömäksi yltyneestä tilanteesta lapsosensa kanssa, jos siihen vain on tilaisuus – tai jättää pahimpien uhmakausien aikaan ravintolat suosiolla välistä.

Niille kaikkein herkkähipiäisimmille lapsivihaajille sanoisin, että opettele sietämään ihmisiä ympärilläsi, tai muuta erakoksi autiomaahan. Lapsia onneksi voi usein vielä kasvattaa, mutta valitettavasti joidenkin öykkäriaikuisten kohdalla peli on jo menetetty…

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään

TAVOISTA JA (KULTTUURI)ENNAKKOLUULOISTA

 

IMG_20160514_182128.jpg

Elämässä harvoin välttyy toisten arvostelemiselta tai arvostelluksi tulemiselta.

Me kaikki teemme sitä, osin tiedostetusti ja osittain tiedostamatta. Ympäröimme usein itsemme ihmisillä, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla. Muodostamme alitajuisesti ympärillemme turvallisen kuplan, jonka sisältä on turvallista tarkkailla ulkomaailmaa tehden päätelmiä ja tulkintoja toisten ihmisten elämänvalinnoista. On toki luonnollista preferoida niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, mihin on itse tottunut.

Harva meistä haluaa välttämättä poistua omasta yhdenmukaisuuden ja kritiikittömyyden kuplastaan haastamaan omia ajattelumallejaan. On helpompaa päivitellä muiden ratkaisuja pysähtymättä miettimään, miksi joku toimii eri tavalla kuin minä. 

Olen pohtinut tätä aihepiiriä todella paljon viime aikoina, ja lopullisen sysäyksen asioiden paperille kirjoittamiseen antoi Strictly Stylen Hanna aivan loistavalla, ajatuksia herättävällä postauksellaan.

IMG_20160309_120924.jpg

En missään nimessä väitä olevani immuuni toisten ihmisten valintojen ihmettelylle – päinvastoin! On olemassa valtavasti asioita, joita en ikinä tekisi (tai ainakaan tällä hetkellä). Viime aikoina olen muun muassa pohtinut sitä, miten joku uskaltaa synnyttää kotona – itse kun koen oloni turvallisemmaksi sairaalahenkilökunnan ammattitaidon ollessa käden ulottuvilla. Olen ihmetellyt sitä, miten Suomen lintukodossa uskalletaan antaa pientenkin lasten leikkiä kotipihalla verrattain pitkiäkin aikoja, ilman aikuisen valvontaa. Täällä miljoonakaupungissa kun ei voi ajatellakaan päästävänsä lapsia yksin liikenteeseen; minut on kai sen verran hyvin ehdollistettu pelkäämään kidnappauksia ja todella tiukkaa lastensuojelua. (Toim. huom. : landella isovanhempien tai serkkujen luona annan toki villivarsojeni laukata vapaasti, enkä pidä itseäni mitenkään neuroottisena helikopteriäitinä, jolla on pakottava tarve vahtia lasten jokaista liikkua.) 

Toisaalta olen myös itse saanut viime aikoina selitellä monenlaisia kulttuurieroja suomalaisille ystävilleni: miksi Yhdysvalloissa on yleistä tehdä poikavauvoille ympärileikkaus, tai miksi jo viisivuotiaat viettävät koulussa 7-tuntisia päiviä. Molemmat näistä asioista olivat itsellenikin melkoisia kulttuurishokkeja, ja ne vaativat aika pitkääkin sulattelua. Kahden kulttuurin kansalaisena sitä kuitenkin oppii kummasti näkemään asioista eri puolia, ja vaikkei kaikkia ratkaisuja itse tulisikaan toteuttamaan, pystyy ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Muistan kyllä hyvin, kun ensimmäisiä sijaisuuksia tehdessäni kauhistelin viisivuotiaiden pitkiä koulupäiviä ja mietin, miten ihmeessä lapset jaksavat keskittyä koko päivän ajan vain kahden välitunnin turvin. Jonkin ajan päästä kuitenkin ymmärsin, miten hienoa on, että jo viisivuotiaille tarjotaan kattava paletti taito- ja taideaineita (eskarin aloittanut tyttäreni opiskelee matematiikan ja äidinkielen lisäksi mm. espanjaa, musiikkia, kuvataidetta, liikuntaa ja S.T.E.M. -tiedeprojekteja, ja heillä on myös päivittäisessä käytössään koulun kirjasto, iPadit, Chromebookit sekä SmartBoard). Akateemisten taitojen lisäksi lapset saavat nauttia koko päivän ikäistensä seurasta sekä strukturoiduista aktiviteeteista, sekä opetella sosiaalisia rooleja ja skriptejä, joita meillä vanhemmilla ei edes olisi mahdollista opettaa kotoa käsin. 

Asioilla on siis aina puolensa.

IMG_20160309_091520.jpg

Toki nyt disclaimerina on pakko lisätä, että on olemassa myös niitä asioita, joiden suhteen en usko suhtautumiseni muuttuvan. En tule esimerkiksi koskaan hyväksymään lasten piiskaamista, joka on lain puitteissa täysin sallittua useissa osavaltioissa, niin täällä Arizonassakin. 

Mutta niin kauan kuin omilla valinnoilla ei tietoisesti vahingoita muita, on jokseenkin turhauttavaa joutua selittelemään ratkaisujaan muille. Otetaan nyt esimerkkinä se, että palaan itse osa-aikatöihin näillä näkymin kahden viikon päästä synnytyksestä (olettaen siis, että kaikki menee hyvin). Olen saanut tähän liittyen enimmäkseen kauhistuneita reaktioita. Minua on pidetty uhrautuvana masokistina, vauvansa hylkäävänä äitiluopiona tai muuten vaan kummallisena – ja moni näistä reaktioista syntyy siitä käsin, että vastapuoli projisoi omaa persoonaansa ja elämäntilannettaan minun tilanteeseeni. Olen kokenut arvostelua suomalaisten työssäkäyvien äitien taholta – on ehkä hankalaa ymmärtää, että täällä ei olekaan kolmen vuoden palkallisia äitiyslomia ja tuettuja hoitovapaita. Palkallisen kuuden viikon vapaan saava jenkkiäiti ei ymmärrä, miksen olisi kotona ainakin sitä kuutta viikkoa (mutta miksi olisin, jos töihin paluulle ei ole fyysistä estettä?).  Kotiäitiydelle omistautuneen taas voi olla hankalaa ymmärtää äidin työssäkäyntiä ylipäätään.

Harva on edes vaivautunut kysymään, millaisilla tuntimäärillä ja logistisilla järjestelyillä aion tätä lähteä toteuttamaan (= olen kerrallaan vauvasta erossa vain muutaman tunnin, ja kyllä, aion imettää), tai miksi tällainen järjestely toimii meidän perheessämme tällä hetkellä. Jos joku kysyisi, voisin kertoa, että vauva tulee olemaan viiden minuutin ajomatkan päässä isänsä hellässä huomassa, josta hänet tuodaan luokseni syötöille. Voisin myös kertoa sen, että elämäni mustin ajanjakso ajoittuu siihen aikaan, kun olin 24/7 kotona lasten kanssa – minulle osa-aikainen työssäkäynti on voimavara eikä ylimääräinen taakka. Työn voimin jaksan paremmin kotiarkea ja koen olevani energisempi ja parempi äiti lapsilleni – eikö se ole loppupeleissä kaikkein tärkeintä? 

Vastaavasti minun on hankalaa ymmärtää äitejä, jotka eivät koe tarvitsevansa ”omaa aikaa”, tai jättävät vaivalla hankitun tutkinnon hyllylle odottamaan perheen kasvaessa. Yritän kuitenkin tiedostaa sen, että minun tarpeeni voivat olla todella erilaiset kuin jollain muulla, vaikka hänen elämäntilanteensa ehkä näennäisesti muistuttaisi omaani. 

IMG_20151210_161830.jpg

Jos jotain olen ulkomailla asuessani oppinut, niin sen, että asiat eivät todellakaan aina ole mustavalkoisia. Mitä enemmän asioista oppii ja viitsii ottaa selvää, sitä helpompi on ymmärtää toistenkin ratkaisuja ja erilaisia elämänmalleja. Välillä on terveellistä haastaa omaa ajattelua ja joutua toimimaan sellaisenkin mallin mukaan, mikä ei välttämättä olisi ollut ensimmäisenä toivelistalla. Ja itse olen ainakin paljon mieluummin se ystävä, joka tukee läheistensä valintoja ja keksii mieluummin kymmenen hyvää syytä siihen, miksi joku ratkaisu voisi toimia, kuin kymmenen vasta-argumenttia siitä, miksi se voi mennä pieleen.

 

”Aina löytyy eskimoita, jotka osaavat neuvoa kongolaiselle miten selvitä parhaiten helteessä…”

 

 

Kuvat: Sekalaisia otoksia perhe-elämästämme kuluneelta vuodelta

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Syvällistä