”Mami, sun haba on kasvanu!”
Joululoman jälkeinen paluu salille oli aikamoista reality checkiä alusta loppuun. Leuat eivät ihan nousseet entiseen malliin, ensimmäisten kyykkyjen jälkeen reidet olivat ihan tulessa, ja painoja piti pienentää aika rutkasti. Silti palo arkirutiineihin ja liikunnan pariin oli valtava, ja toinen viikko salilla oli jo onneksi paljon ensimmäistä helpompi.
Olen yllättänyt itseni siinä, miten kovasti nautin treenaamisesta. Moneen vuoteen en juuri liikkunut erittäin satunnaisia kävelylenkkejä kummemmin, ja liikunta oli minulle jonkinlaista pakkopullaa. Syy oli kuitenkin siinä, että omaa lajia ei ollut löytynyt. Nykyisenä salirottana minun ei ole tarvinnut tehdä kovin kummoisia uudenvuoden lupauksia, mutta päätin, että painotreenin vastapainoksi minun on nyt yksinkertaisesti pakko lisätä ohjelmaan enemmän cardiota. Tavoitteena on päästä kerran viikossa vuorille haikkaamaan (lähin vuori on meiltä kirjaimellisesti korttelin päässä, no excuses!), jotta sykkeet saadaan nousuun. Juoksemisesta en erityisemmin välitä, varmaan osittain siksikin ettei oikea tekniikka ole kunnolla hallussa. Siskon kanssa päätimme myös ottaa edes yhden yhteisen iltalenkin ohjelmaan: lenkkikaverin ansiosta tulee oikeasti lähdettyä eikä jäätyä sohvanperukalle möllöttämään. Lisäksi lauantaiaamun jooga on nyt laitettu toivelistalle.
No, tottakai kunnianhimoisen ohjelman laadittuamme ensimmäiset vastoinkäymiset alkoivat heti seuraavalla viikolla. (Näin käy oikeasti ihan aina! Motivaatiota olisi vaikka kuinka, mutta kohtalo heittää kapuloita rattaisiin…) Lapset sairastuivat oikein kunnolla (angiinaa, silmätulehdusta ja siitepölyallergiaa), joten heitä ei voinut missään tapauksessa viedä kipeänä salin leikkipaikkaan. Kotiinkaan heitä ei salikäynnin ajaksi voinut jättää, sillä miehelläni ovat nyt kaikki vuorokauden tunnit käytössä päivätöiden ja opiskeluiden ansiosta. Siispä tämän viikon salikäynnit jäivät kahteen, ja lenkillä pääsimme käymään kerran. Toivon mukaan tuleva viikko tuo tullessaan parempia treenejä ja enemmän aikaa.
Katselin tässä hiljattain vanhoja valokuvia. Ensimmäiset blogin asukuvat olivat itselleni pienoinen shokki: näytinkö oikeasti tuolta puolisentoista vuotta sitten? En ole mitenkään aktiivisesti seuraillut painoa, mutta salitreenin tulokset huomaa kyllä ihan selvästi ilman vaakaakin. Vaatteista osa istuu paljon paremmin (ja osa lököttää), ja läski on väistynyt lihaksen tieltä. En olisi ikinä uskonut, että saan joskus esimerkiksi hauiksen näkyviin! (Puhumattakaan, että nauttisin siitä.) Vielä on paljon työsarkaa edessä, mutta jos jotain olen oppinut, se on kokonaisvaltaisen hyvän olon ja pysyvien tulosten tavoittelu. En yritäkään pudottaa tiettyä kilomäärää tai saavuttaa tavoitteita mahdollisimman lyhyessä määräajassa. Sen sijaan yritän fokusoida ajatteluni siihen, että jaksan enemmän, vahvistun ja ennen kaikkea pidän siitä mitä teen. En koe luopuneeni elämässäni mistään, vaan päinvastoin koen saaneeni paljon. Jos illalla tekee mieli herkutella suklaalla, sitten teen niin. Avainsana on kohtuus – kun ennen saatoin kiskoa levyllisen kerralla tai lusikoida paketillisen jäätelöä, nykyään en edes pysty siihen.
Kas tässä pieni ”ENNEN – JÄLKEEN” -aikajana.
Tästä lähdettiin, kahden raskauden ja n. 20 kilon ylipainon keräämisen jälkeen. Kuvassa ollaan kuopuksen ristiäisissä vuonna 2012, noin kuukausi synnytyksen jälkeen.
Elokuu 2013, 10 kuukautta synnytyksestä.
Marraskuu 2014, 2 vuotta synnytyksestä.
Paras kommentti kuitenkin tuli vuoden 2015 ensimmäisen – varsin maanpinnalle palauttaneen – treenin jälkeen omalta kolmevuotiaaltani kantaessani häntä leikkipaikalta autoon.
”MAMI! SUN HABA ON KASVANU!”
Onneksi on olemassa joku, joka uskoo minuun niinä huonoinakin päivinä. 😉