Vietimme torstaina kiitospäivää perheen kesken. Juhlapyhät jättisuvun kanssa ovat aina enemmän tai vähemmän härdellintäyteisiä, mutta tänä vuonna kiitospäivä oli yllättävän hyvin organisoitu. Lapset viihtyivät hienosti keskenään ja tarjoilut hoituivat mutkattomasti nyyttäriperiaattella. Tällä kertaa jopa äidit saivat syödä kiitospäivän ateriansa lämpimänä ja keskeytyksettä. 🙂 Kuten juhlapyhiin kuuluu, h-hetkellä harvoin miettii juhlapyhän perimmäistä merkitystä, vaan keskittyy selviytymään pakollisista seremonioista. Tästä johtuen aloin jälkikäteen pohtia syvällisemmin kiitospäivän merkitystä ja kiitollisuutta ylipäätään. 

Niin kliseistä kuin se onkin, päätin kirjoittaa omat kiitollisuudenaiheeni kuvien kera ihan postaukseksi asti. Arjen huolten painaessa ei useinkaan muista arvostaa niitä asioita, joista vähän itsestäänselvästi päivittäin nauttii. Count your blessings, niin kuin jenkit osuvasti sanovat.  Haluaisin haastaa myös muutaman kanssabloggaajan pohtimaan samaa tematiikkaa: pallon heitän Jaimseylle, Rosannalle, Emmille ja A. Sinivaaralle. Toki muutkin saavat osallistua, joten jos innostuit, niin heitä kommenttiboksiin oma vastineesi ja jaa kirjoitusta vapaasti eteenpäin!

1. Ykköskiitollisuudenaiheeni ovat itseoikeutetusti nämä harmaiden hiuksien aiheuttajat, kaksi pientä tonttu-torveloa. Vaikka olen tännekin usein voivotellut lapsiperhearkea ja sen ongelmia, nämä kaksi pikku vintiötä saavat silti päivittäin hymyn huulille osuvilla tokaisuillaan ja oivalluksillaan. Tytöt ovat toistensa parhaat ystävät ja pahimmat vihamiehet, sekä tietysti lojaalit rikostoverit jotka pitävät toistensa puolia viimeiseen asti. Tässä kuvassa oli saatu loistoidea tanssia sadettimien alla Jamiroquain tahtiin.

2. Toiseksi olen tietysti kiitollinen omasta miehestäni. Hän suhtautuu elämään niin optimistisesti, että välillä tekisi mieli kaataa hänen harteilleen osa omasta pessimismistäni ihan tasapainon vuoksi. 😉 Kuvassa olimme pitkästä aikaa yli vuoteen viettämässä kahdenkeskistä aikaa vuoristossa, ja autosta puhkesi rengas viiden minuutin päässä leiripaikasta. Kun minä pureskelin sormenkynsiä (kuvaannollisesti tietysti) ja kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mieheni kaivoi tyynen rauhallisesti tunkin ja vararenkaan esiin ja vihellellen vaihtoi renkaan keskellä jyrkkää mutkaa. Mitä sitä turhia stressaamaan, elämästä pitää nauttia! Tätä yritän itse kovasti opetella.

3. Oman lähiperheen lisäksi suunnattoman tärkeitä ihmisiä elämässämme ovat muu perhe: sekä omat kolme sisarustani että mieheni valtaisa sisaruskatras, serkukset, tädit, sedät, enot, isovanhemmat ja moni kaukaisempikin sukulainen. Perhekäsitteemme on aika laaja, eikä verisukulaisuus ole mikään ehdoton edellytys perheenomaisen siteen muodostumiseen. Vaikka ikävä Suomen sukulaisia ja ystäviä onkin ajoittain kova, olen todella kiitollinen siitä, että omat lapsemme saavat kasvaa suuren perheen ympäröiminä ja oppia tuntemaan omat serkkunsa. 

4. Olen kiitollinen terveydestä, kyvystä liikkua ja harrastaa. Kuluneen vuoden aikana liikunnasta on tullut peruuttamattomasti osa arkea ja omaa jaksamista. En enää osaisi kuvitellakaan olevani ilman. Nälkä kasvaa syödessä ja tavoitteet muuttuvat, mutta tulokset motivoivat jatkamaan. Olen ylpeä siitä miten olen saanut vihdoin kokea liikunnan nautinnon ja kokea onnistumisia. Saliharrastus on myös tuonut paljon uusia ihmiskontakteja ja sitä kautta iloa arkeen.

5. Olen äärettömän kiitollinen omista tyttöystävistä, ilman teitä en olisi järjissäni. Arjen vertaistuki ja pikakuulumiset whatsappissa ovat pelastaneet monet harmaat aamut, ja tyttöjenillat ovat nostaneet aina onnistuneesti arjen yläpuolelle. Ylläolevassa kuvassa olen juuri matkalla kotiin fondueravintolasta, jossa juhlimme ystävän synttäreitä. ”Ei vaan äiti vaan myös nainen, ja kaikki olennainen / Kuuluu myöskin äidin elämään…”

6. Äitiys. Maailman rankin työ, mutta myös se kaikkein palkitsevin. En ole ainoastaan kasvattajan paikalla, vaan myös itse kasvamassa ja oppimassa. Opettelen hyväksymään epätäydellisyyttä, sietämään keskeneräisyyttä. Olemaan riittävän hyvä.

7. Oma aika. Oli se sitten lehtien selailua, ikkunashoppailua, haaveilua, lukemista, bloggaamista, valokuvausta, sarjojen seuraamista tai ikkunasta tuijottelua kahvimuki kädessä. Ne arvokkaat hetket lasten nukkumaanmentyä, tai harvat hiljaiset aamut kun tytöt leikkivät tyytyväisenä keskenään. Olen aina nauttinut yksinolosta ja siitä vapaudentunteesta, kun kukaan ei käske tekemään mitään. Kun kukaan ei vaadi minulta mitään.

8. Musiikki ei ole minulle vain osa elämää: se on elämä. Viulu, piano, laulu, kitara. Se ei ole pelkästään taito tai harrastus, vaan se on osa elämäntapahtumamuistia ja omaa identiteettiä. Ilmaisukeino, tapa purkaa ja välittää tunteita. Jotain, mikä tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta; jotain minkä voi jakaa muiden kanssa.

9. Tänä syksynä olen oppinut arvostamaan työtä enemmän kuin koskaan aiemmin. Unelmatyö löysi minut sattumalta, kun olin jo hetkellisesti luovuttanut työnhaun stressaantuneena kaikesta oheisbyrokratiasta ja logistiikasta. Olen vihdoin löytänyt paikkani tässä yhteiskunnassa, mikä on edesauttanut maahan sopeutumista valtavasti. Työyhteisöni on lämmin ja luotettava, ja on ilo mennä töihin hyvällä mielellä ja energisenä. Osa-aikatyö on minulle kahden pienen lapsen äitinä täydellinen vaihtoehto juuri nyt: se tuo hengähdystauon kotiäitiyteen kuitenkaan täyttämättä viikkoa työstressillä ja pitkillä tuntimäärillä.

10. Olen kiitollinen mahdollisuudesta matkustaa, nähdä ja kokea. Maailmassa on niin paljon upeita paikkoja, nähtävää ja koettavaa. On etuoikeus saada asua paikassa, josta käsin on mahdollista ajaa muutama tunti päästäkseen vuoristoon, laskettelemaan, meren rantaan, palmujen alle, kasinoille, ranchille tai rajan yli vieraaseen valtioon. On myös etuoikeus olla kahden maan kansalainen: voin kulkea vapaasti Euroopan ja USA:n väliä ja melko helposti muuttaa maasta toiseen, jos sydän niin sanoo.