Alemmuudentunne?
Mulle tuli ihan hullu irrationaalinen pelko, että kaikki hyvä elämästä viedään pois.
Että pelätä nyt pitää. Että juuu, nyt kun on kaikki hyvin, niin eihän tässä voi käydä kuin huonosti. Valmistaudu pahimpaan.
Tää kaikki, kun katselin meidän olkkaria ja mietin, että hei, pidän meidän kämpästä. Kyllä mieli on välillä ihmeellinen. Voisko vaan nauttia?
Sit myös sellanen hullu alemmuudentunne siitä, kun vierailet ystävien luona, jotka on jossain semmosissa palkkatöissä, joista saa täällä Sveitsissä aika paljon rahaa. Ja sit heidän kämpät on aivan mielettömiä. Ja ei siis se kämppävertailu itessään, vaan jotenkin sellanen häpeä siitä, että pitäskö olla jotai enemmän.
Vaikka on korkeakoulutettu itekin ja tällee normi elämää viettävä, mut
en tiiä. Sit mietin, että mistä kaikesta ihmiset kokeekaan alemmuudentunnetta ja häpeetä. Ihan sellasta, että en kuulu noiden ihmisten joukkoon ja et sori, kun ootte mun ystäviä. Kyl mä periaattees ymmärrän, miksi esimerkiksi luokkamuutokset on vaikeita, koska niissä pitää niin uskaltaa olla siinä se tyyppi kaiken välissä. Tekis toisaalta mieli jäädä tuttuun ja turvalliseen elämäntapaan, sit taas tekis mieli alkaa nähä itsensä siellä, missä haluaisi olla. Sit taas toisaalta sellanen tosi posh-elämäkin on varmaan tosi stressaavaa joskus.
Ja ei kyseessä kai tarvi olla ees luokkamuutos, vaan ylipäätään irti päästäminen jostain vanhasta roolista. Kun sit pitää periaatteessa myös uskaltaa päästää irti vanhoista ongelmista (jotka on yleensä vaan suojelemassa, pitämässä vanhassa, tutussa turvallisessa).
Välil kyl huomaa, että ei se elämä elämällä lopu tai siis aina on jotain. Kaikilla.
