Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala toteaa Helsingin Sanomien jutussa, että lasten ja nuorten kokema sukupuoliristiriita on usein vain vaihe, joka menee ohi. ”Neljä viidestä vastakkaiseen sukupuoleen identifioituneesta lapsesta kokee kuitenkin murrosiässä taas toisin”, jutussa sanotaan.

Väite herättää kysymyksiä, mutta palataan siihen kohta tarkemmin.

Jutun kirjoittaja Annikka Mutanen on käsitellyt transsukupuolisuutta ennenkin. Vuonna 2021 hän kirjoitti Helsingin Sanomissa transnaisista, jotka painostavat cis-naisia seksiin.

”Osa transaktivisteista ja heidän kannattajistaan on tehnyt asialleen massiivisen vahingon yrittämällä aggressiivisesti kiistää koko biologisen sukupuolen merkityksen”, Mutanen toteaa kolumnissaan.

Kolumni perustui BBC:n artikkeliin, jossa käytettiin lähteenä transvastaisen järjestön kyselyä. Se herätti valtavan vastareaktion Britanniassa, ja BBC myönsi lopulta, että artikkelissa mainitun kyselyn käsittely ei vastannut sen omia täsmällisyysvaatimuksia.

Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä.

Riittakerttu Kaltiala toimii ylilääkärinä TAYSin EVA-yksikön konsultaatiopoliklinikalla, jossa tehdään alaikäisten transtutkimuksia.

Trans Trans Revolution –blogissa kiinnitetään huomiota siihen, että hän on toistuvasti viitannut julkisuudessa rogd- eli rapid onset of gender dysphoria -teoriaan, jonka mukaan sukupuolidysforia voisi tarttua nopeasti esimerkiksi kaveripiirissä. Nuori voisi siis alkaa kuvitella olevansa transsukupuolinen vain siksi, että joku toinenkin on.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin täällä.

Rogd-teoria on herättänyt runsaasti kritiikkiä tiedeyhteisössä jo siksi, että alkuperäinen tutkimus perustui sukupuolidysforiaa kokevien nuorten vanhempien haastatteluihin, ei nuorten omiin kokemusiin. Transsukupuolisuuden leviämisestä ei ole löydetty sittemmin pitäviä todisteita.

Trans Trans Revolution -blogissa nostetaan esiin myös se, että Kaltiala on jakanut Twitterissä transvastaisen TheTransgenderTrend-tilin twiittejä ja Aito avioliitto -järjestön johtohahmon Susanna Koivulan twiitin, joka kuuluu näin:

”Parasta lääkettä nuorten naisten sukupuolidysforian ehkäisemiseen olisi nykyistä laajempi ja hyväksyvämpi naiskuva, sekä pitäytyminen faktoissa. Naisista ei voi tulla miehiä, ja miksi pitäisikään?”

Melkoisia kannanottoja lääkäriltä, joka käyttää Suomessa kenties eniten valtaa nuorille tarjottavissa transhoidoissa.

Tutkimuksissa metodologisia puutteita

Mutta mennään seuraavaksi väitteeseen, jonka mukaan monen nuoren identifioituminen toiseen sukupuoleen olisi ohimenevä vaihe.

Koska Helsingin Sanomien jutussa ei mainita lähteitä, on vaikea sanoa, mihin tutkimuksiin Kaltiala viittaa näin väittäessään.

Biologi Julia Serano toteaa blogissaan, että niin sanottu desistanssimyytti (desistance myth), jonka mukaan 80 prosenttia nuorista kasvaa ulos transsukupuolisuudesta, elää sitkeästi, vaikka se perustuu puutteellisiin tutkimuksiin.

Desistanssi on sana, jota käytetään yleisimmin kriminologiassa. Sillä viitataan rikollisen tai antisosiaalisen toiminnan lopettamiseen.

Yhdessä tutkimuksessa, jossa vastaava luku mainitaan, ei eroteltu sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyviä lapsia niistä, jotka kokivat sukupuolidysforiaa eli syvää ahdistusta liittyen kehonsa sukupuolipiirteisiin. Tutkimuksessa ei myöskään enää loppuvaiheessa tavoitettu 45 prosenttia tutkimuskohteista.

Muitakin samantyyppisiin tuloksiin päättyneitä tutkimuksia on moitittu metodologisista puutteista. Sama pätee myös vanhempiin tutkimuksiin.

Sen sijaan löytyy vastakkaisiakin tutkimustuloksia.

Princetonin yliopiston professorin Kristina Olssonin tutkimuksen mukaan vain 2,5 prosenttia seuratuista transnuorista identifioitui syntymässä määritettyyn sukupuoleen viiden vuoden kuluttua sosiaalisesta transitioitumisestaan. 94 prosenttia identifioitui yhä transsukupuoliseksi.

Toisen tuoreen tutkimuksen mukaan varhainen sosiaalinen transitioituminen vähentää transnuorten mielenterveysongelmia. Samaan tulokseen päädyttiin myös vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessa.

Julia Seranon mukaan olennaista onkin se, että nuoret, joiden vanhemmat tukevat heidän sukupuoli-identiteettiään, voivat merkittävästi paremmin kuin ne, joita ei tueta.

Lapsiasiainvaltuutettu otti kantaa

Kaltiala ei Helsingin Sanomien jutussa puhu sosiaalista transitioitumisesta, vaikka se on kenties yleisin transitioitumisen muoto alaikäisillä lapsilla. Kyse on siitä, että lapsi saa mennä vaikkapa kouluun tai päiväkotiin ja tulla kohdatuksi oman sukupuoli-identiteettinsä mukaisesti. Tähän ei liity lääketieteellisiä hoitoja eikä passimerkintöjen muutoksia.

Yksi usein viljelty väite on, että sosiaalinen transitioituminen vaikeuttaisi paluuta syntymässä määrättyyn sukupuoleen, jos lapsen mieli myöhemmin muuttuisi.

Muutama vuosi sitten julkaistun tutkimuksen mukaan tällaisesta ei kuitenkaan ole viitteitä.

On myös perin hämmentävää, että Kaltiala väittää jutussa transnuorten itsetuhoisuutta disinformaatioksi. Siitä kun on tutkimustuloksia vaikka kuinka.

Toinen kritiikkiä aiheuttanut seikka on se, että jutussa sekoitetaan juridinen ja lääketieteellinen sukupuolen korjaaminen. Tähän otti kantaa Twitterissä myös lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat ajaneet nuorille oikeutta vaihtaa henkilötietojensa sukupuolimerkintää omalla ilmoituksella. Hormonisalpaajahoidoista – ja varsinkaan korjausleikkauksista – ei tässä yhteydessä ole puhuttu.

Samaan kiinnitti huomiota lisäksi Monimuotoiset perheet -järjestön johtava asiantuntija Anna Moring Instagram-postauksessaan.

”Pidän myös pahasti nuorta väheksyvänä sitä jutussa esiintynyttä Kaltialan ohjetta, että transnuorelle sanottaisiin aikuisen näkökulmasta: ’Sinä olet tyttö, joka pitää itseään poikana.’ Tai ’Sinä olet poika, joka pitää itseään tyttönä’”, hän kirjoitti.

Mitä on journalistinen vastuu?

Suomi on pieni maa. Siksi samat ihmiset puhuvat usein julkisuudessa samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen. Yksi tällaisista ihmisistä on Riittakerttu Kaltiala.

Kyseisessä Helsingin Sanomien jutussa hän saa kertoa kantojaan vapaasti ilman, että toimittaja esimerkiksi hakisi näkemystä toiselta asiantuntijalta tai edes tarjoaisi jutussa mainittujen väitteiden tueksi lähteitä, joiden luotettavuutta lukija voisi arvioida.

Tällöin syntyy valitettavasti kuva objektiivisuuden puutteesta.

Ei riitä, että jutussa kerrotaan haastateltavan olevan ”alan kansainvälisesti arvostettu asiantuntija”. Toimittajan tehtävä on etsiä tietoa ja ennen kaikkea tarkistaa, mihin se perustuu. Ovatko lähteet luotettavia? Vallitseeko aiheesta tiedeyhteisössä yhteisymmärrys vai liittyykö aiheeseen ristiriitoja?

Toivoisin, että etenkin Tiede-sivuilla julkaistujen juttujen lähdekritiikki olisi nykyistä tiukempaa, ovathan kirjoittajat tieteestä kirjoittamisen asiantuntijoita.

Helsingin Sanomat käyttää merkittävää valtaa Suomen suurimpiin lukeutuvana mediana. Siksi olisi syytä pohtia, miten lehti vaikuttaa asenteisiin, jotka kohdistuvat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin ja heidän perheisiinsä. Viimeaikainen translakikeskustelu on ollut heille jo sen verran repivää, ettei enempää ryöpytystä oikeastaan kaivattaisi – varsinkaan, jos tietojen lähteisiin liittyy epäselvyyttä.

Suuret kiitokset tutkimuslähteistä aihetta tiiviisti seuranneille henkilöille.