Kiusaaminen on paitsi hyväksyttyä, jopa ihailtua
Sysmällä ei mene nyt hyvin. Vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn mukaan Sysmän yhtenäiskoulu on yksi niistä kouluista, joissa kiusaaminen on tavallista yleisempää.
”Asia käännetään helposti niin, että kiusattu lapsi on semmoinen tai tämmöinen. Hänet syyllistetään omasta identiteetistään ja vaikka siitä, miltä hän näyttää. Vakava kiusaaminen kääntyy myös hyvin nopeasti kiusatun lapsen perheen syyksi ja ongelmaksi”, kertoo nimetön vanhempi Ylen MOT:n jutussa.
Vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Maarit Hildén sanoo, että hän on käynyt kiusaamisesta keskustelua koulun kanssa vuosia, tuloksetta. Opettajat ovat esimerkiksi nauraneet mukana, kun oppilasta on kiusattu luokassa.
Pohjanoteerauksen teki kuitenkin koulun rehtori Tuula Vuorinen kiusaamista kommentoidessaan:
”Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.”
Hän kuvailee Ylen jutussa joidenkin oppilaiden pukeutumista hutsahtavaksi.
”Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä”, rehtori naurahtaa.
Vuorinen on itkenyt julkisuudessa jälkikäteen, että hänen sanomisiaan on tulkittu väärin. Häntä on harmittanut ja hänen joululomansa on mennyt pilalle.
THL:n Kouluterveyskyselyn mukaan 24 prosenttia yläluokkalaisista ja 19 prosenttia alaluokkalaista kokee syrjivää kiusaamista. Yli sataa tuhatta suomalaista kiusataan työelämässä.
Yksi syy tähän on se, että monessa paikassa kiusaaminen hyväksytään ja sitä jopa ihannoidaan.
Karismaattinen kiusaaja on sankari
Minulla on paljon kokemusta kiusaamisesta. Aloitin yläasteen tyttöluokalla koulussa, jonka valitsin kuvataidepainotuksen vuoksi. Pian kävi ilmi, että se oli huono päätös. Luokkani kovikset puhuivat kotitaloustunnilla suureen ääneen, ketkä kaikki saisivat kevätjuhlan jälkeen turpaan, minä olin yksi heistä. En ehtinyt saada turpaani, koska vaihdoin koulua ennen sitä. Olin maailman helpoin kohde: nörtti, jolla oli melkein kympin keskiarvo ja kuuluva ääni. ”Tämä ei sovi minun luonteelleni”, piipitti luokanvalvojani, kun pyysimme häntä puuttumaan.
Sain uudesta koulusta uusia kiusaajia, jotka tosin kiusasivat kaikkia. Minua ei uhkailtu väkivallalla, mutta kiusaajat naureskelivat minulle ja pilkkasivat minua. Nämä pojat olivat karismaattisia läpänheittäjiä, ja varsinkin naisopettajat pitivät heistä. Biologian opettaja nauroi heidän vitseilleen kuin ihastunut pikkutyttö.
Sittemmin olen ollut 14 vuotta toimittaja. Näiden vuosien aikana on tapahtunut seuraavaa: yksi esimies huusi minulle puhelimessa kurkku suorana, että olen huono, ja saman lehden toinen esimies oli kroonisesti tyly ja epäystävällinen. Se oli heille ominaista, kaikki tiesivät sen. Lehdessä työskentelyä kutsuttiin armeijaksi, se oli hauska vitsi.
Myöhemmin työskentelin toimituksessa, jonka esimies puhui naisista kuvottavaan sävyyn ja pakotti meidät työskentelemään rikollisten läheisyydessä. Toinen esimies huusi ja kiroili toimituksessa päivittäin, joi paljon (myös työajalla) ja inhosi milloin ketäkin toimituksen jäsentä.
Kaksi kertaa olen kokenut henkilökohtaisempaa kiusaamista, jossa esimies on kyseenalaistanut ammattitaitoni ja tarkoitusperäni, haukkunut minua sekä käyttänyt valtaansa esimerkiksi kieltämällä minulta työntekijänä asioita, joihin olen oikeutettu.
Kuulin samalla alalla työskentelevältä kollegalta, miten heidän toimituksessaan karismaattinen visualisti otti vuorotellen yhden toimituksen jäsenistä silmätikukseen, huusi ja raivosi ja käyttäytyi humalassa aggressiivisesti. Kukaan ei tehnyt mitään.
Mutta kun se on niin hyvä
En usko, että yksikään mainitsemistani esimerkkihenkilöistä on saanut harjoittamastaan henkisestä väkivallasta merkittäviä seurauksia. Syitä on useita, näin arvelen: he ovat olleet hyviä työssään. He ovat onnistuneet tekemään kaupallisesti menestyviä tuotteita ja vakuuttaneet esimiehilleen olevansa korvaamattomia.
Osa on tosin siirtynyt toisiin tehtäviin tai irtisanoutunut. Heidän tapauksessaan kyse lienee jostakin muusta: siitä, että vahvojen ihmisten uhmaaminen koetaan työyhteisöissä uhkaksi. Vallitsevaa tilannetta ei haluta horjuttaa, huonoa käytöstä siedetään, koska niin on ennenkin tehty.
Nämä kiusaajat ovat kuin känninen isoisetä perheen joulunvietossa. Kaikki tietävät, että häntä kannattaa varoa ja että hän alkaa jossain vaiheessa haukkua kaikkia, silti hänen käytöstään hyssytellään ja hän saa kutsun juhlaan seuraavanakin vuonna.
Kolmas syy puuttumattomuuteen on se, että kiusaajat osaavat antaa itsestään karismaattisen ja vahvan vaikutelman. He osaavat olla hurmaavia, nokkelia ja luovia. He uskaltavat sanoa ääneen rumia sanoja ja haukkua muita. On kuin joissakin ihmisissä asuisi pieni lapsi, joka janoaa luokan pahiksen hyväksyntää ja haluaa kuulua hänen jengiinsä, jotta olisi itsekin yhtä cool.
Kiusaajat menestyvät ja etenevät työelämässä. Kiusaajat voittavat palkintoja, heitä kehutaan ja taputetaan selkään. Kiusaajat tekevät henkisestä väkivallasta taidetta, joka vaatii ympärilleen hiljaisen ja ihailevan yleisön.
Kiusaaminen ei kuulu ainoastaan kouluihin ja homofobisten rehtorien valtapiiriin. Kiusaaminen jatkuu aikuisuuteen ja värittää lasten käsitystä siitä, miten kiusaamistapauksessa tulee toimia. Miten aikuiset, jotka hyväksyvät kiusaamista omassa elinympäristössään, voisivat opettaa lapsille, että kiusaamisesta täytyy aina kertoa?
Toivon jokaiselta, joka järkyttyi Vuorisen tökeröistä kommenteista, itsereflektiota. Olenko minä todistanut kiusaamista tai kiusatun vaientamista tai jopa osallistunut siihen itse? Olenko painanut villasella ja sulkenut silmäni? Olenko joutunut itse kiusatuksi ja irtisanoutunut, koska olen pitänyt sitä turvallisempana vaihtoehtona kuin taistelua?
Henkisen väkivallan normalisointi syövyttää yhteisöä. Se loppuu vain, kun tarpeeksi moni uskaltaa sanoa ääneen: minä en hyväksy tätä.
