Feministisen tietotoimiston uutisia

Feministinen tietotoimisto poimii kuluneiden viikkojen uutisista olennaiset palat ja analysoi niitä feministisestä näkökulmasta.

1800-luku haluaa moraalikoodinsa takaisin

Pääministeri Sanna Marinista julkisuuteen vuotaneesta videosta noussut skandaali on kertonut mielenkiintoisia asioita suomalaisesta mediasta, vaikka media itse pitää käytöstään moitteettomana. Esimerkiksi Iltalehden johtopäätös, että Marinin seurue laulaa yksityiseltä somekanavalta vuodetulla videolla jauhojengistä, on herättänyt hämmennystä. Jauho on Iltalehden tietojen mukaan huumeslangia, jolla viitataan amfetamiiniin tai kokaiiniin.

”Toimittajat esittelevät kerran kymmenessä vuodessa huumeslangia, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan”, kommentoi STT:n toimittaja Ilkka Hemmilä uutisointia tuoreeltaan Twitterissä.

Hän jakoi myös kuvankaappauksen Lappeenrannan Uutisten jutusta, jossa toimittajat etsivät Lappeenrannan alueelta kannabista kysymällä: ”Sattuisitko tietää, mistä löytyis kantsua?”

Aktivisti, kirjailija Suvi Auvisen mukaan ”’Jauhojengi’ on ennen kaikkea journalismin kauhea epäonnistuminen”.

Marinin käytöstä ja arviointikykyä arvioitiin myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa: ”Marin ei juuri ole selittänyt juhlimistaan, joten sen syitä voi vain arvailla.”

”Kuvitelkaa, mitä muut maat sanoisivat, jos Suomi kertoisi heille ongelmistaan. Pääministerimme jäi kiinni tanssimisesta!”, yhdysvaltalainen koomikko Tervor Noah pohti The Daily Show’ssa.

Hän kehotti suomalaisia olemaan onnellisia ongelmistaan.

Myöhemmin julkisuuteen vuoti kuva, jossa kaksi naista vetää paidat ylös ja suutelee Kesärannan vessan vieressä. Avoimeksi jäi, oliko tilanteessa kriitikoiden mukaan pahinta se, että toinen heistä piteli pahvilappua, jossa luki Finland, se, että kuva oli otettu Kesärannan Pyhässä Pressitilassa vai se, ettei kriitikoita ollut kutsuttu juhliin.

Tutkijoiden mukaan Marinin sukupuoli vaikutti aihetta käsittelevään uutisointiin, mutta moni Twitterin ”asiantuntijoista” vahvisti, ettei sukupuoli vaikuttanut asiaan mitenkään.

Helsingin Sanomat uutisoi, että alle puolet suomalaisista kokee, ettei tapaus ole vaikuttanut siihen, miten he suhtautuvat Mariniin. Myöhemmin sanomalehti korjasi, että oikea luku olikin yli puolet (sori siitä). Jutun mukaan kriittisimmin Mariniin suhtautuvat epäyllättävästi perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajat, eläkeläiset, yrittäjät sekä ylempi keskiluokka.

Myös Hillary Clinton lähetti somessa Sanna Marinille terveisiä. Hän julkaisi kuvan itsestään tanssimassa ja kirjoitti sen alle: ”Keep on dancing, Sanna Marin!”

Omien juttujen vesittämisen taito

Sanomalehti Helsingin Sanomat on ottanut tavakseen pilata omat hyvät juttunsa lasten sukupuolen moninaisuudesta halventavalla kehystämisellä. Yhdessä jutussa filosofi, sukupuolentutkija Sanna Karhu kertoo lehdelle siitä, miten kaikki lapset eivät koe olevansa tyttöjä tai poikia, vaan on olemassa myös transsukupuolisia ja ei-binäärisiä ihmisiä.

Jutun yhteydessä sanomalehti kysyy lukijoiltaan mielipidettä väitteeseen, jonka mukaan tytöt haluavat olla tyttöjä ja pojat poikia. Sanomalehti ei tarkemmin avaa, miksi se olettaa lukijalla olevan tarkempaa tietoa siitä, mitä tytöt ja pojat yleisesti haluavat, jos eivät ole sattuneet tutkimaan asiaa, eikä sitä, miksi lukijan mielipiteellä olisi asiassa väliä, mutta ilmeisesti tärkeintä on se, miten nämä asiat koetaan.

Toisessa jutussa kerrotaan sukupuolen moninaisuuden kohtaamisesta kouluissa. ”Sukupuoliroolien koettelu nousi nopeasti trendiksi helsinkiläisessä alakoulussa”, jutun otsikko julistaa. Jutussa ei kuitenkaan viitata sanallakaan siihen, millä perusteella kyseessä olisi pelkkä trendi, eivätkä väitettä tue myöskään alan tutkimukset (jos asiasta ei kysytä Matti Virtaselta tai Päivi Räsäseltä, jotka kyllä kaivavat lehmänruohon alta tarvittaessa ”tutkimuksen”, jonka validiuteen muu tiedeyhteisö suhtautuu kriittisesti).

Sanomalehden edustajia ei tavoitettu kommentoimaan, miksi he haluavat trivialisoida muunsukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden trendiksi tai mielipidekysymykseksi, kun he samalla julkaisevat aiheesta asiallisia juttuja. Feministisen tietotoimiston arvion mukaan syynä on se, että lukijoiksi halutaan myös Matti Virtanen ja Päivi Räsänen, jotta he voisivat kiittää itseään siitä, että olivat kuitenkin oikeassa.

Yhden pisteen gradu

Turun yliopistossa tuli tarkastettavaksi gradu, joka aluksi hylättiin sen heikon laadun vuoksi. Koska gradussa käsiteltiin intersektionaalista feminismiä kriittisesti, oli oikeistokonservatiivien mukaan kyse kuitenkin ilmiselvästi sensuurista.

Professori Panu Raatikainen eritteli Facebook-statuksessaan, mikä gradussa meni pieleen. Raatikaisen mukaan gradun alkuosassa käytetään päälähteenä heikkolaatuiseksi todettua kirjaa sekä kohun julkisuuteen nostaneen historian dosentti Ari Helon värittyneitä blogikirjoituksia. Puolet gradusta ei liity mitenkään Itä-Aasian tutkimukseen, jota gradun oli tarkoitus käsitellä. Lisäksi metodologiaa ja sisältöanalyysiä esitellään vain kahdessa kappaleessa tutkielman loppupuolella.

Sotatieteiden maisteri Atte Kaleva kommentoi aihetta tuohtuneena:

”Tällainen #woke sensuuri on vakava uhka vapaalle tieteelle”, hän twiittasi.

Myös kriittisestä ajattelustaan tunnettu ylioppilas Ivan Puopolo otti keskusteluun osaa Twitterissä:

”Maailman valtauskonnot ovat kristinusko ja islam, mutta akatemian valtauskonto on intersektionaalinen feminismi.”

Iltalehden mukaan yhdessä gradun arvostelussa todetaan, että työ muistuttaa enemmän mielipidekirjoitusta kuin akateemista tutkimusta. Lähteinä oli käytetty esimerkiksi Twitter-kirjoituksia sekä populististen julkaisujen aineistoja, kuten äärioikeistolaisena pidettyä Breitbart-julkaisua.

Kirjoittaja ei gradun ohjaajan kehotuksesta huolimatta poistanut ”tutkielmastaan” 45 sivun mittaista osiota, jossa muun muassa todetaan intersektionaalisen ajattelun johtavan raiskauksiin.

Lopulta gradu hyväksyttiin yhdellä pisteellä, sillä pidettiin kohtuuttomana, että opiskelija menettäisi hylkäämisen seurauksena opiskeluoikeutensa.

Seuraava uutinen saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

Näin kasvatetaan uusia weinsteineja

Ei luultavasti tule kenellekään yllätyksenä, että toksinen maskuliinisuus elää ja voi hyvin eurooppalaisissa yliopistoissa. Viimeisin kohu syntyi Amsterdamissa, jossa yliopiston opiskelijaosakunnan ” herraspäiväiltä” (is that really a thing?) vuodettu video näyttää, kuinka joukko valkoisiin kauluspaitoihin pukeutuneita nuoria opiskelijamiehiä huutaa yhteen ääneen naisten olevan huoria. Naisia oli kutsuttu myös spermaämpäreiksi, ja yhden vanhemman miesopiskelijan mukaan “herrojen olisi katkottava naisten kaulat, jotta he voivat tunkea mulkkunsa niihin”.

Seksismi, väkivalta ja rasismi rehottavat myös muilla eurooppalaisilla yliopistoilla, ennen kaikkea osakunnissa. Niiden jäsenistä suuri osa on varakkaiden ja vaikutusvaltainen vanhempien lapsia, joista monet päätyvät tulevaisuuden vallanpitäjiksi.

Yksi järkyttävimmistä tapauksista sattui Belgiassa, jossa osakunnan jäsenyyttä haki ensimmäistä kertaa musta opiskelija, 18-vuotias Sanda Dia. Koska tapauksen yksityiskohdat hakevat vertaansa kuvottavuudessaan, toimitus jättää lukijan harkinnan varaan, haluaako hän tutustua tapaukseen tarkemmin Al Jazeeran jutusta. Dia kuoli sairaalassa kaksi päivää jatkuneen, initiaatioriitiksi kutsutun kidutuksen jälkeen.

New York Timesin mukaan syylliset – tuomarien, poliitikkojen ja yritysjohtajien pojat – olivat ennen tapausta pakottaneet Dian siivoamaan massiivisia tuhoja aiheuttaneiden bileiden jälkiä käyttämällä rasistisia haukkumasanoja ja jakaneet itsestään kuvan, jossa olivat pukeutuneet Ku Klux -klaanin jäseniksi.

Tapaus kertookin Belgiassa suosiotaan nostavasta nationalismista. Al Jazeeran mukaan syylliset poistivat tapauksen jälkeen kaikki viestinsä ja kuvansa sosiaalisesta mediasta sekä siivosivat Dian huoneen, joten tapauksen tutkinta on ollut vaikeaa.Oikeudenkäynti on yhä kesken, vaikka Dia tapettiin vuonna 2018.

1990-luvulla yksi opiskelija kuoli vastaavassa nöyryytysrituaalissa, kun hänet pakotettiin juomaan liikaa alkoholia, ja vuonna 2016 toinen sai aivovamman, kun vanhempi opiskelija seisoi hänen päänsä päällä.

Seksismi ja toksinen kulttuuri on tuttua myös suomalaisissa korkeakouluissa. Nais- ja vähemmistövastainen käytös siirtyy Ylen haastattelujen mukaan etenkin teknillisillä aloilla myös työelämään.

Euroopalla on taipumusta pelätä ulkopuolelta tulevia uhkia, mutta suurin uhka taitaakin tulla sen omasta eliitistä.

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan tasa-arvo

Aikuisten sikailu heikentää sateenkaarinuorten asemaa urheilumaailmassa

Yhteiskunta on mennyt eteenpäin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien tunnustamisessa, mutta yksi elämänalue tuntuu olevan irrallaan tästä kehityksestä: urheilu.

Kirjoittamani, Teemu Silvánin valokuvaama tietokirja Rakkaudesta lajiin avaa ilmiön möhkälemäisyyttä monelta kantilta.

Haastattelen kirjassa neljäätoista sateenkaarinuorta, joista miltei jokainen oli törmännyt homotteluun urheilun parissa. Kirjassa tarinansa kertovat esimerkiksi Jade Nyström, Senni Salminen ja Janne Puhakka.

Sateenkaarinuoret harrastavat tutkitusti liikuntaa muita vähemmän ja kokevat useammin epäasiallista kohtelua.

Minkälaista epäasiallinen kohtelu sitten urheilumaailmassa on?

Esimerkiksi tällaista:

”Varsinkin kisoissa minulle on naureskeltu ja minua on tuijotettu. Lapsiperheiden vanhemmat ovat sanoneet, että tuolla tuo menee.”

”Kun tulin kaapista, tiesin, että lajin ilmapiiri on kielteinen. Monet urheilijat kommentoivat vähemmistöihin liittyviä postauksiani todella rumasti.”

”Kun pukukopissa heitettiin homofobista läppää, oli helppo nauraa mukana.”

”Joukkue muodosti hyperfeminiinisen, heteroseksuaalisen kuplan, jossa ei ollut minulle tilaa.”

”Pukuhuoneessa tulee tympeää katsetta. Välillä tuijottaminen ahdistaa ja häiritsee treenaamista.”

”Valmentaja oletti minun olevan hetero ja ajatteli, että minun pitäisi olla tosi naisellinen.Tuntui, että poikaystäviä tyrkytettiin minulle.”

(Lainaukset kirjasta)

Mistä tämä oikein johtuu?

Julkisin varoin tuettua homofobiaa

Yksi syy ongelmaan on yllättäen huumori. Haastattelemani tutkijan Marja Kokkosen mukaan urheilumaailma mieltää itsensä erityisen humoristiseksi harrastusympäristöksi, jossa heitetään joskus ”rajuakin läppää”. Siksi huumorin varjolla on hyväksytty myös puhetta, joka voi täyttää kunnianloukkauksen kriteerit.

Toinen aspekti ovat lait. Läheskään kaikki urheilun parissa toimivat eivät tiedä, että heitä koskevat yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolaki, jotka kieltävät syrjinnän seksuaalisuuden ja sukupuolen perusteella. On ällistyttävää, että näin voi olla, kun kyseessä on kuitenkin vahvasti julkisin varoin tuettu kenttä.

Pitäisi olla itsestäänselvyys, ettei yksikään sateenkaariurheilija joutuisi törkeästi kohdelluksi seksuaalisuutensa tai sukupuolensa takia.

Kolmas seikka on heikko tiedonkulku. Vaikka lajiliitoissa oltaisiin hyvin perillä laeista ja liiton yhdenvertaisuussuunnitelman sisällöstä, tieto ei välttämättä ulotu ruohonjuuritasolle. Esimerkiksi Väestöliiton ja Olympiakomitean luoma Et ole yksin -palvelu epäasiallisen käytöksen ilmoittamiseen on monelle urheilijalle yhä vieras. Lisäksi yhdenvertaisuussuunnitelmien taso on toistaiseksi ollut vaihtelevaa, eikä niistä kaikissa edes mainita sateenkaarivähemmistöjä.

Lisäksi maaperä on haastava. Palloliiton Timo Huttunen kertoo kirjassa, että vielä vuosituhannen vaihteessa keskeisessä roolissa ollut henkilö liitossa sanoi lesbojen käyttävät nuorisourheilua käännytyskeinona.

Urheilun juuret sotilaskulttuurissa

Neljäs syy ongelmiin löytyy historiasta. Urheilun juuret ovat heteronormatiivisessa sotilaskulttuurissa ja armeijassa eli hegemonisen maskuliinisuuden linnakkeissa, joissa on luotu kuvaa ihanteellisesta (hetero)mieheydestä.

Urheilulla on ollut vahva yhteys nationalismiin, ja sen avulla on rakennettu kansakunnan identiteettiä. Sateenkaari-Suomi-kirjassa (Like 2007) tutkija Leena Laine kirjoittaa, että sukupuolieroa alettiin korostaa urheilun parissa 1920-luvulla. 30-luvulla naisten kilpaurheilua vastustettiin jyrkästi, ja hierarkkinen järjestys naisten ja miesten välillä korostui.

Syy siihen, miksi juuri seksuaalivähemmistöihin kuuluvat miehet ja pojat kokevat urheilun parissa enemmän syrjintää kuin naiset, liittyy asenteisiin myös urheilumaailman ulkopuolella. Tutkimusten mukaan miehet ovat keskimäärin naisia homofobisempia.

Tutkija Eric Andersonin mukaan koko miesten kilpaurheilu perustuu homofobiaan ja tiukkaan käsitykseen hyväksyttävästä heteroseksuaalisuudesta sekä maskuliinisuudesta.

Tämä näkyy yhä pukukopeissa ja myös mediassa. Joonas Kuisma kirjoittaa Journalistissa, että homofobiset vitsit, rasismi ja seksismi ovat miesvaltaisissa urheilutoimituksissa yhä arkipäivää, vaikka suurin osa urheilutoimittajista onkin nykyisin sivistyneitä.

Transnaisista saa ilmeisesti sanoa mitä tahansa

Täysi oma lukunsa ovat transsukupuoliset naisurheilijat, jotka ovat joutuneet julkisuudessa poskettoman ryöpytyksen kohteeksi.

Otan esimerkin. Ilta-Sanomat julkaisi maaliskuussa Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutetun Seida Sohrabin (kok) kolumnin, joka käsittelee transnaisten kilpailuoikeutta.

Kyse on siitä, onko transnaisilla kilpailuetua cis-naisiin verrattuna. Aiheesta on yhä vähän tutkimusta, ja keskustelu pyörii pitkälti harhaluulojen ympärillä. Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin täällä.

Kansainvälinen Olympiakomitea päivitti linjauksensa transnaisten kilpailuoikeudesta kuultuaan 250 asiantuntijatahoa. Linjaus korostaa syrjimättömyyttä, osallisuutta ja vain tutkittuun tietoon perustuvia rajoitteita.

Asia ei ole yksinkertainen, sillä ihmiset ovat erilaisia. Jos hormonihoidot on aloitettu ennen murrosikää, erot cis-sukupuolisten ja transnaisten välillä ovat usein marginaalisia. Myös lajien välillä on eroja. Samalla voisi myös kysyä, saako kuka tahansa fyysisesti ylivertainen urheilija ominaisuuksistaan kohtuutonta kilpailuetua muihin nähden.

Urheiluorganisaatioiden tuleekin todistaa suhteettoman edun olemassaolo, jos ne aikovat esittää rajoituksia transnaisten osallistumiselle.

Sukupuolikromosomisi saattavat yllättää

Sohrabin kolumnin alkuperäinen otsikko oli: Miesten ei pidä kilpailla naisten kanssa. Kriittisen palautteen myötä otsikko muutettiin muotoon: Biologisten miesten ei pidä kilpailla naisten kanssa (ikään kuin se olisi sen parempi).

”Trendit ja muoti-ilmiöt tulevat ja menevät, mutta biologia pysyy. Kromosomeja ei pääse pakoon ja biologinen sukupuoli on ihmisen jokaisessa solussa”, hän kirjoittaa.

En edes tiedä, mistä aloittaisin kolumnin pohjattoman typeryyden, sivistymättömyyden ja haitallisuuden purkamisen.

Ensinnäkin, transnaiset eivät ole biologisia miehiä vaan naisia. Transihmistet ovat fyysisiltä ja hormonaalisilta ominaisuuksiltaan erilaisia, eikä biologinen sukupuoli ole muuttumaton fakta, joka määräytyy syntymässä. Sukupuoli myös ulottuu pidemmälle kuin pelkkiin kromosomeihin.

Kromosomien perusteella mieheksi määritellyllä ihmisellä voi esimerkiksi olla munasarjat, ja tiettyjen geenien toiminnan muutokset voivat muuttaa henkilön biologisia ominaisuuksia myös aikuisena.

Tällä mainiolla luennolla tutkija Tuomas Aivelo kysyy yleisöltään, kuinka moni on selvittänyt omat sukupuolikromosominsa. Harva nostaa kätensä. Kromosomeista saattaa nimittäin paljastua yllätyksiä, sillä ihmisellä voi olla eri sukukromosomit kuin hän on luullut.

Uusimpien tutkimusten mukaan myös miesten ja naisten aivojen erot ovat pienempiä kuin on luultu, sillä ympäristö muokkaa aivoja.

Biologinen sukupuoli ei siis ole kiistaton ja muuttumaton, kaksijakoinen fakta.

Julkisen sanan neuvoston hyväksymää syrjintää

Sohrabin kolumni kulminoituu harhaiseen kauhukuvaan: ”Jokaisesta maasta löytyy transihmisiä sen verran, että jokainen naisten laji saadaan pilalle.”

Tässä toistetaan historiasta tuttua narratiivia, jossa transnaiset ovat uhka cis-naisille.

Kolumnista tykkäilivät Twitterissä myös urheilun parissa työskentelevät ihmiset – siis ne, joiden pitäisi varmistaa, että urheilumaailma olisi transnuorillekin turvallinen paikka.

Tein kolumnista kantelun Julkisen sanan neuvostolle, mutta se ei mennyt läpi.

”Journalistin ohjeiden 26 tarkoittamaa halventavuutta tai ihmisarvon loukkaamista kolumnissa ei ole”, kirjoitti puheenjohtaja Eero Hyvönen päätöksessään.

Tällainen käsitys voi ilmeisesti muodostua, jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen todellisuus on itselle hyvin vieras. On kuitenkin laajasti tunnettu fakta, että he kokevat sekä seksuaalista että muuta häirintää lapsesta asti selvästi enemmän kuin muut. Siksi he eivät kaipaa kolumneja, joissa heidän uskotaan lisäksi tuhoavan urheilun.

Syrjintää legitimoivat aikuiset, jotka sallivat leimaavan ja loukkaavan julkisen keskustelun vähemmistöistä sananvapauden nimissä.

Entä jos urheilu olisikin turvapaikka?

Positiivistakin on. Ylipäänsä se, että onnistuimme löytämään kirjaan 14 sateenkaarinuorta, jotka halusivat kertoa kokemuksistaan urheilumaailmassa omilla kasvoillaan.

Myös kirjassa haastattelemani liittojen edustajat vakuuttivat, että ongelmat ovat tiedossa, ja niihin pyritään puuttumaan.

Olympiakomitea lanseerasi viime syksynä kampanjan, jonka tavoitteena oli kitkeä epäasiallinen puhe pukukopeista. Ne kun ovat paikkoja, joissa häiritsevää puhetta tutkitusti kaikkein eniten esiintyy.

Urheiluliitto pyrkii pureutumaan syrjintään vastuullisuusohjelmansa ja liiton ilmapiiriä mittaavien kyselyiden avulla. Palloliitto taas on järjestänyt yhdenvartaisuuteen liittyviä kampanjoita. Ihmisoikeusliiton viimesyksyinen Älä riko urheilua –kampanja vaati laajasti ihmisoikeuksien turvaamista urheilun parissa.

Parhaimmillaan urheilu tukee nuoren identiteettiä ja itsetuntoa. Valmentajilla on iso vaikutus sateenkaarinuorten asemaan urheilumaailmassa, joten heidän tulisi tunnistaa vastuunsa.

Mieleeni on painunut haastattelu, jossa nuori kertoi kokeneensa syvää ahdistusta ympäristön homofobisuuden vuoksi, kunnes uusi urheiluharrastus mullisti hänen elämänsä. Hän liikuttui kyyneliin kertoessaan joukkueesta, jossa hän sai olla oma itsensä seksuaali- ja sukupuolivähemmistön edustajana. Valitettavasti nuori jättäytyi lopulta kirjasta pois.

Sateenkaarinuoret kärsivät itsetuhoisuudesta ja mielenterveysongelmista muita enemmän, ja he myös huolehtivat itsestään heikommin. Siksi on tärkeää, ettei ympäristö entisestään vaikeuta heidän elämäänsä.

Toivoisin, että jokaisella sateenkaarinuorella olisi mahdollisuus tavoitella unelmiaan urheilun parissa. Siitä olisi hyötyä kaikille.

puheenaiheet liikunta ajattelin-tanaan uutiset-ja-yhteiskunta