Ihmeellistä kyllä, mutta koko kuluneen tammikuun olen potenut ahkeruutta ja ihmetellyt virtojen riittävyyttä itsekin. Joskus muinoin ihmettelin ääneen, että kuka muistaa tammikuun. Yleensä joulukuussa on niin paljon ohjelmaa, että tammikuinen tasapaksuus ei jää muisteltavaksi. Vaikka elämme vielä kuluvaa tammikuuta 2024 niin aloitan tämän kuukauden elämänkerta -raapustuksen hyvissä ajoin. Kirjoittaahan jotkut parikymppisetkin elämänkertojaan kirjoiksi asti vaikka matka on vielä alussa.

Noniin…Pähkäilin energiaryöpyn ilmestymistä, koska kaikkihan täytyy aina analysoida puhki. Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssi on antanut hyvää lisäaikaa toipumiseen. Siihen kuulunut kahden viikon loma on tuntunut ihan oikealta lomalta ja vihdoin palauduin. Vaikka olen tavallaan edelleen statuksella työtön niin on aivan eri asia olla ”vapaalla” jostain, kuin ”vapaalla” etsimässä ratkaisuja tulevaan ja yrittää täyttää velvoitteita virtojen ollessa vähissä. Ja kantaen sitä pelkoa jossain aivojen uumenissa, että pystynkö, jaksanko ja mihin minusta enää on. Loman jälkeen oli tiedossa työharjoittelujakso, joten pystyin rentoutumaan paremmin. Vai pystyisinkö…

Kaappikaaos. Olen tuijottanut metallista Ikean kaappia jo vuosia ajatellen maalaavani sen. Kodissani ei ole yhtään valkoista huonekalua jäljellä muuta kuin tv-tason virkaa toimittava kaappi. Tuijotin sitä koko loma-ajan ja viimeisenä päivänä päätin alkaa työstämään sitä. Tyhjensin kaikki romppeet pitkin lattioita. Siinä touhutessa päätinkin, että tarvitsisin jonkinlaisen kaapin myös astioille. Kesken hommien suuntasin kierrätyskeskukseen. Maiskuttelin ajatusta paristakin kaapista ja lähdin kotiin. Kotona en ottanut edes kenkiä pois, koska kaapit jäivät vaivaamaan niin paljon, että päätin ajaa bussilla takaisin. Pähkäilin matkalla, että ostanko vain yhden, mutta kumman. Tiskillä en sitten ajatellut enempää vaan päätin ottaa molemmat. Kotiin kuljetus olisi parin päivän päästä.

Takaisin kotiin pähkäilemään, minne survoisin vanhat kalusteet. Epäkäytännöllinen laatikosto sai lähteä makkarista kaverille ja vanha astiakaapin virkaa tehnyt muutti makkariin. Sekin kaipaisi päivitystä, mutta saa vielä odottaa. Pari päivää meni ja sain pitkin olkkaria lojuneet astiat paikalleen ja vähän muutakin sullottua toiseen kaappiin. Tämä on ihan kiva asunto, mutta kaappitilaa on surkeasti.

Kun vajaan viikon ruljanssi oli ohi romppeiden keskellä niin kaivoin metallikaapin tv:n alta ja aloin hiomaan. Hioin ja maalasin pohjamaalin. Hioin ja maalasin lopullisen maalin pariin otteeseen. Lopputulos on muuten ihan nätti, mutta jalkojen kohdalla into alkoi hiipumaan. Siellä on valumia, jotka olisi pitänyt fiksata, mutten enää jaksanut. Alkoi se kaaoskin jo ärsyttämään. Maalailu on ollut hyvä tapa opetella kuitenkin kärsivällisyyttä. On pakko odottaa 16 tuntia kerroksen kuivumista ennen seuraavaa. No siinä odotellessa ikkunoiden pesua sisäpuolelta. Taistelua pölyä vastaan ja loppujenkin kaappien järjestelyä. Tässä samassa välissä kasvikokoelma kasvoi kuudella ja niiden sijoitusta ihmetellessä sain jälleen koko maailman sekaisin.

Sain kuin sainkin maailmani mallilleen, kunnes keksin taas aloittaa projektin. Pikkuruinen Ikean Moppe-lipasto. Olin joskus kesällä räiskinyt hätäpäissäni vain jotain siihen, mitä sattui olemaan ja siitä tuli todella ruma. Olisin voinut olla maalaamattakin vaan en silloin ajatellut yhtikäs mitään. Nyt päätin ottaa harjoituskappaleeksi tämän rumuuden. Taas hioin vanhat pois ja maalasin mustalla kalustemaalilla koko hökötyksen. Siitä tuli todella siisti, mutta kaipaisi jotain. Olin joskus hommannut sabluunoita ja kokeilin sellaisella laittaa kukkia laatikoihin. Osa kukista jäi niin suttuiseksi, että fiksailin rajoja taas mustalla. Paikkailin vuoronperään valkoisella ja siitä tuli ihan siisti. Nyt viikon verran tuherrettua se on ihan kelvollinen noinkin, mutta kaipaisi jotain väriä. Minulla kun ei sitä valkoista ihmeemmin ole enää kuin seinissä. Pitäisi kuitenkin hommata värejä lisää. Haluaisin maalata kalustemaalilla niin jälki olisi siistimpi. Ehkä joudun hakemaan vielä kaikki perusvärit ja lotrailen niistä sitten tarvittavat sävyt. Maalit ovat tosin aika kalliita. Pikkuruinen purkki on kympin ja sitä tarvitsee vain tipan joka purkista. Täytyy miettiä. Tai sitten oikaisen ja rellestän akryylivärieni kanssa. Niistä puheen ollen, muistini on tosiaankin alkanut pätkiä. Olen pitkin syksyä ajatellut, että täytyisi ostaa paketti värejä. Noh siivotessani löysin iskemättömiä paketteja sitten neljä. Ai mihin minun kaikki rahat menevät.

Vaikka olen jokainen ilta ja viikonloppu touhunnut jotain melkein nukkumaan menoon asti niin silti olen jaksanut myös työharjoittelupaikassa. Vielä hommat ovat olleet simppeliä peruskauraa, mutta ensiviikolla alamme pohtia, miten toteutan koulun vaatimat tehtävät. Kaikessa simppeliydessään olen kuitenkin nauttinut tekemisestä. Olen myös ollut oma-aloitteinen ja saanut sillä hyvää mieltä vakkari poppoossa ja ennen kaikkea luottamusta, että hommat hoituvat. Tajusin, että energiatasoihin vaikuttaa myös se, että vaikka työt ovat fyysisiä niin metelitaso on minimissä. Eli suurimpia syitä väsymykseen nykypäivänä on hälinä ja meteli. Olen ollut riemuissani siitä oivalluksesta, että minä tosiaan pystyn töihin, kuin töihin, kunhan desibelejä ei ole tolkuttomasti. Ja saan tehdä jotakuinkin itsenäisesti hommia. En nyt tarkemmin viitsi avata mitä teen, mutta melko yksinkertaista hommaa, mikä ei ihan kurssin antia vastaa. Mietin, että voisin toki tämmöistä tehdä pitempäänkin ihan oikeasti työkseni, mutta tarvitsisin kuitenkin jotain karvan verran haasteellisempaa tai ainakin mahdollisuuksia kehittyä muutenkin.

Jos joku muukin on potenut totaalista väsymystä ja miettinyt uravalintoja uudelleen niin ainakin voin hyvillä mielin sanoa, että kyllä ne virrat sieltä palautuvat. Aikaa se vie ja vaatii muutoksia. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Riippuu varmaan myös jokaisen yksilön kokemuksista. Käyn edelleen läpi noita asioita mitä on matkan varrella tapahtunut ja ovat johtaneet loppuun palamiseen. Usein aamuisin tulee jokin kohtaus menneisyydestä mieleen. Olen oivaltanut, että koko paketti on rakentunut vuosia, ellei jopa kymmeniä vuosia aivan lapsuudesta lähtien. Nyt asioiden käsittely on kuitenkin erilaista. Olen saanut päähäni jonkin vaivanneen asian. Käsitellyt sitä. Kotona jopa höpöttänyt itseni kanssa ääneen ja sitten se paha on liukunut taas minusta kauemmaksi. Terapia tekisi terää, mutta menee se näinkin.

Himpun verran on pakko avata viime viikonlopun terapiasessiosta ”tee se itse”-tohtorina. Mietin exääni. Ajatus lähti siis siitä, että istuin perjantaina bussissa matkalla kotiin. Visioin päässäni ajatusta ihastumisesta johonkin. Siis kohdetta ei ole, mutta sain kuin sainkin itseni hymyilemään itsekseni ajatuksesta olla ihastunut korvia myöten johonkin. Tuli aivan uskomattoman hyvä fiilis ja jotenkin sain muodostettua kuvan millainen olisi unelmieni mies. Siis käytökseltään. Tulen unelmointia ajatellessa nytkin hyvälle tuulelle. Ajattelin silloin, että olisinko oikeasti valmis suhteeseen. No mikä ettei oikeanlaisen kanssa. Vääränlaisen en milloinkaan ikinä enää. Mutta mistäs noista tietää?

Seuraavana aamuna ensimmäiset ajatukset olivat herätessä siinä maailmassa missä elin exäni kanssa. Olin hänelle oikeastaan vain töissä. Palkaksi sain toki katon pään päälle, mutta maksoin joka ikisestä asiasta puolet ja välillä kauppalaskut jäivät minulle. Pyöritin maailmaa hänen ympärillään ja hoidin appenikin asioita. Minä olin siellä kuin vankilassa. Ei minkäänlaista yksityisyyttä. Ei kiitosta siitä kuinka paljon tein meidän eteen sillä aikaa, kun hän pelasi tietokoneellaan. Jos menin suihkuun, hän tuli perästä. Jos menin tupakalle, hän tuli perässä. Kuitenkaan hän ei puhunut, ei jutellut, ei kommunikoinut mitenkään kuin parilla pakollisella sanalla. Aina joku peli. Jos ei tietokone niin sudoku. Ei mielipiteitä. ”Ihan sama”, ”ihan okoo”, ”mmm”. ”Mitä?” oli joka ikiseen asiaan ensimmäinen asia, mitä kysyin tai yritin kommunikoida. Hän hallitsi tietokonettani. En tiennyt siitä mitään ja hän kertoi hoitavansa puhdistukset sun muut. Sähköpostinkin laittoi ja sanoi, ettei sitä saa sitten sulkea, koska siihen ei ole salasanoja. Ja minä uskoin. Kerran suuttui ”puhdistaessaan” tietokonettani, koska olin tehnyt itselleni Hotmail-sähköpostin. Tarvitsin sitä purkaakseni kaverilleni tilannettani ja tiesin, että puhelimeni tutkittaisiin ja sähköpostini olisi auki hänellekin ”putsatessaan” tuntikausia konettani. Jos ystäväni soitti, hän seurasi kuin hai laivaa kuullakseen puhelun. Kerran puhui omaa puheluaan ja yritin löytää hiljaisemman paikan. Siinä me pyörimme peräkanaa pitkin kämppää, kunnes jouduin ärähtämään, että painu nyt jonnekin muualle puhumaan puheluasi, kun en kuule mitään omastani. Hitto hemmetti vie!

Hän hallitsi rahallisesti, koska maksoin kaikesta puolet. Olin jatkuvasti velkaa. Hänellä kuitenkin kertyi tililleen rahaa ja minä olin aina velkaa vaikka palkoissa ei suuria eroja ollut. Kerran hän halusi ulkomaan reissulle ja sanoin, ettei minulla ole nyt varaa niin totesi, että hän tarjoaa matkan. Tilasi liput Helsinkiin  jonnekin matkatoimistoon ja minun piti ne hakea, koska hän ei autolla, johon firma maksoi bensat, halunnut keskustaan mennä. Ok, maksoihan hän matkat, joten lähdin töiden jälkeen lippuja hakemaan. Seutulipulla edestakaisin. Omasta kukkarosta. Kun palasin lippujen kanssa niin hän tyytyväisenä ilmoitti, että laittaa velkani matkasta mustaan kirjaansa. Olin tyrmistynyt. ”Sinähän halusit maksaa matkan, koska minulla ei ole siihen varaa nyt!” En  minä mitään lisävelkaa aikonut ottaa. Ensiksi meinasi pyyhkiä velan pois, mutta sinne se kuitenkin jäi, ilman kuitenkin seutulipun hintaa. Se muuten ärsyttää vielä yli kymmenen vuoden jälkeen jostain syystä ylipaljon.  Sitten aloin minäkin vihjata, että niitä hommia voidaan alkaa puolittamaan. Sillä ihanalla matkalla sain kantaa molempien rantakamppeet, vesipullot, kamerat, joita hänellä piti olla kolme. Sen aikainen videokamera ei ollut pienin. Sain laittaa aamupalat, hakea tarvikkeet omaan piikkiini, pyyhkiä tuhkaisen pöydän…. Siitä meni sitten hermot kunnolla, kun pyysin tyhjentämään tuhkakupin aamulla ennen kuin siihen kukkuraiseen tunkee mitään palavaa. Ei suostunut. Meni niin hermoytimeen, että huusin jo kiukusta. Ainut asia, mihin hänen piti nähdä vaivaa oli yksi vaivainen kädenliike.  Noh minä olin se, joka käyttäytyi huonosti. Sen reissun jälkeen aloin vakavammin miettiä, että miten hemmetissä tästä helkkarin palvelusväen roolista pääsisi hittoon.

Jäätävä pihiys. Omat jutut ei maksanut mitään, mutta jos olin millään lailla osallisena niin laskuri raksutti. Eräs juhannus olimme menossa maalle. Hän kiikutti kahdeksatta kaljalaatikkoa. Pyysin, että tuo tullessaan yhden omenasiiderilaatikon, en juonut olutta. Sieltä tuli lonkero-laatikko, persikka-siideriä yms. Kaikkea muuta paitsi omppua, mitä pyysin. Järkyttävä määrä juotavaa ja meitä oli vain kolme henkilöä. Menimme ruokakauppaan ja ostin itselleni omppusiideriä, ruokaa ja melonin. Halusin melonia jälkkäriksi grillattavien jälkeen. Tämä ihana mies katsoi hintaa. 6 euroa. Ei tule kauppoja ja hän laittoi melonin takaisin. Sitten minä kannoin perille päästyä hänen yhteensä kaksitoista laatikkoa juomia ja oman omppusiiderini, ruuat jne. Ja sitten aloin kantamaan vettä saunaan ja kokkailemaan.

Muuttaessani pois yritti vielä maksattaa kohtuu uudesta pyykkitornista puolet.  Katsoin häntä kuin hullua, että C`moon, meinaatko tosissas, että minä maksan siitä ilosta hänelle, että olen hänen pyykkejään ehtinyt tällä koneella pestä viitisen kertaa. Haistappa kuule pitkä…Ja poks, läimäytin lähtiessäni oven kiinni. En voi sille mitään, mutta aina kun pyryttää lunta yli äyräiden ja sähkön hinta nousee pilviin niin nousee sellainen vieno, pikkaisen pirullinen, mutta hyvä fiilis.. ja hymy.

Lauantai-aamu alkoi näissä mietteissä. Sitten sain sen pois. Veikkaan, että tämäkin elämäni jakso käy silloin tällöin piipahtamassa ajatuksissani. Nyt olen kuitenkin vähemmän katkera. Olin super väsynyt, kun pääsin tuolta pois. Ja se kiukku pyöri pitkään mukana. Ihan kuin olisin alustanut itseni uudelleen viime vuonna tämän väsymyshommelin kanssa. Jostain syystä käyn nyt monia asioita ties kuinka monennen kerran läpi, mutta nyt ikään kuin ulkopuolisena. Tarinoita, joita jollekin tapahtui. Jollekin, joka olin joskus minä.

Hitsit, että se ihastumisen fiilis oli mitä mainioin. Siis siinä bussissa ja vieläpä ilman kohdetta. Täytyypä alkaa harrastamaan tällaista lisää. Nyt alan miettimään seuraavaa projektia tai mahdollista visiittiä maaliosastolle. Tadaa.

Hups vaan… Vierähti sitten vähän pidempi tovi edellisestä raapustuksesta. On pitänyt sattumuksista avautua aiemmin, mutta jotenkin aika vain humahti. Joten pistetäänpä tämä vuosi pakettiin, leima persaukseen ja lähetetään jonnekin missä päivä ei paista. Tai voi se vähän paistaa hetkellisesti, mahtuihan tähän vuoteen joitakin hyviäkin juttuja.

Vuosi alkoi järjettömällä ahdistuksella. Minun oli muutettava pois. Tehtävä jotain isojakin muutoksia. Näin ei voisi enää jatkua. Podin valtavaa yksinäisyyttä asuessani paikassa, mikä oli turhan kaukana kavereista. Oikeastaan ystäviäkään ei ole ollut vuosiin. Ei vain kerta kaikkiaan ole ollut  sellaisia ihmisiä ympärillä joihin voisi luottaa. Jotka eivät halua repiä sitä viimeistäkin virran pisaraa tai yleensä rahaa tai materiaa minulta pois.

Olin totaalisen väsynyt työpaikkaani. Täysin ylikuormitettu ja ympäröity sellaisilla henkilöillä, jotka elävät muiden kiusaamisella. Kauniisti sanottuna, liian monta psykopaattia, liian monta vuotta siedettävänä. Työssä oleminen meni kaoottiseksi. Hetken esimiehenä toimineen henkilön avustamana minulta kaapattiin jopa aloite/kehitysidea ja kun tämä selvisi niin olin vihainen. Siitäkin sain moitteita, etten saisi reagoida, koska on aivan normaalia, että hyvä idea kaapataan, annetaan jonkun muun toteuttaa ja palkitaan hienosta ideastaan, jonka varasti. Työtäni valokuvattiin, mitä en yksin vuorossani kerennyt tekemään ja sain putkihuutoa perään jne. jne.

Sitten virrat tammikuun lopulla menivätkin. Kontrasti voinnissa tähän päivään verrattuna on melkoinen. Luulin oikeasti kuolevani. Tätäkö kuoleminen on? Virrat vain hiipuu ja hetken päästä lakkaisi vain olemasta. Kaiken kaaoksen keskelle osui vielä lääkäri, joka on umpiseko. Huusi ja paasasi minun elävän toisessa todellisuudessa, kun pyysin apuja ja lähetti minulle parantavaa luettavaa ”Linnunradan käsikirja osa 2”. Yritin joskus myöhemmin jopa lukea tekstiä, mutta sanasto itsessään on sellainen, että joku kaunis päivä kerään pari sataa sivuisen listan sanoja, mitä tuo teksti sisältää. Lähetän kyseiselle lääkärille ja pyydän suomennoksia. Ei kiirettä, mutta heti kun palaa takaisin samalle planeetalle niin olisi kiva.

Onneksi sain toisen lääkärin, joka tajusi tilanteen. Sain hetken terapia apujakin ja toukokuun puoleen väliin vain keräilin voimia. Siinä välissä tosin oli vanha tuttuni haistanut tilanteen itselleen suotuisaksi ja alkoi pommittamaan soitoin. Näin jälkikäteen mietittynä taisi vain yrittää maksattaa koiransa eläinlääkäri kulut. Ja miksipä ei muutakin. Olen myöhemmin kuullut parilta tutulta, että kyseinen virtasyöppö ottaa yhteyttä vain kinutakseen rahaa ja on velkaa monille. Eräänä aamuna soittaessaan klo 8 aamulla, jaaritellakseen jonkun henkilön mielenterveysongelmista, jota en koskaan edes ole nähnyt, minulla paloi pinna. Myöhemmin estin koko ihmisen, enkä aio päästää ikinä lähelle. Mistä näitä oikeasti löytyy? Kun sanot, ettet pysty puhumaan puhelimessa, kun virta ei riitä niin tämä soittaa samana päivänä viisi kertaa. Pitäisi kuskata milloin vaatteita tai kahvia ja milloin mitäkin nenän eteen vaikka itsellä on puhti pois ja on juuri muuttanut ja kotona olisi paljon hommaa. Olisi pitänyt hengailla päivittäin, kun hänellä alkoi loma. Kerran kävimme juhlistamassa hänen loman alkua ja hän murjotti koko sen ajan. Jotenkin ei vain jaksa. Enkä oikeastaan jaksa ymmärtää, miksi tällainen henkilö takertuu niin voimakkaasti minuun, vaikkei meillä oikeastaan ole mitään yhteistä. Ei samanlaista huumorintajua, ei puheenaiheita, ei mitään. Olen voinut paljon paremmin nyt, kun irtauduin tästä ”ystävyydestä”. Olisin varmaan toipunut nopeammin, jos niitä puheluita ei olisi ollut muutamaa kuukautta päivittäin kahdesta viiteen. Aiheena hän ja hänen huumeilla sekaisin mennyt miesystävänsä, joka tuntui aina olevan niin kännissä ja sekaisin, mutta ah niin ihanaa seuraa.

Noh, kun yhdestä kahelista eroon pääsi niin toinen tuli tilalle. Oikeastaan vierailivat elämässäni yhtä aikaa. Karaokeradio-huijari.Oikeastaan tämä tapaus ei ansaitse enempää näppäimien kulutusta, mutta tulin myöhemmin siihen päätelmään, että kyseessä oli jonkinlainen sosiopaatti/narsisti/psykopaatti. Haistoi heikossa hapessa olevan uhrin ja käytti muitakin ihmisiä hyväkseen. Tämä on vain minun päätelmä, luojan kiitos en lähtenyt tutkimaan, mitä oikeasti haki. Mutta tulin siihen tulokseen, että joko hän yritti saada minusta hallittavan jota nöyryyttää omaksi huvikseen tai sitten taustalla oli taloudellisen hyödyn saaminen hallinnalla. Onni ja onni, mutta kokemusta noista kaheleista on yli äyräiden niin aloitin vastarinnan heti, kun outous paljastui. Enää en ikinä koskaan jatka tapaamisia, jos viestien määrä ylittää fanaattisuuden mittakaavan. Koska olin jo tuossa vaiheessa työtön niin taisin mitätöidä sen taloudellisen hyödyn ja hän tyytyi nöyryytys -linjalle. Taustalla on kuitenkin pakko olla jotain karmeampaa, koska olihan hän tehnyt sivustonkin kusetustaan varten. Kuinka joku muka yksityisyrittäjä ja omaishoitaja jaksaisi huvin vuoksi tällaisen sivuston väsäämiseen käyttää aikaa. Mikä ei edes tuota mitään kontakteja kuitenkaan. Jonkin aikaa sivuille tuli jotain lisää ja viimeksi kun kurkkasin niin ilmeisesti tämän sivun joko käyttöaika tai jokin muu on umpeutunut. En tiedä, kuinka systeemi toimii.

Meinasin romahtaa uudelleen, kun tämä tapahtui, mutta sitten päästäänkin siihen hyvään. Tämä vuosi kaikessa kummallisuudessaan loi minulle kaksi ystävyys-suhdetta. He eivät ole täydellisiä niin kuin en minäkään. Me saamme olla kaikki juuri sellaisia kuin olemme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Olen oppinut hurjasti näiltä kahdelta erilaisia näkökantoja. Tapoja  saada rauhoitusta sieluun. On aivan ihanaa, kun toinen asuu viereisessä talossa ja välillä parannetaan maailmaa kahvikupin ja tupakin kera. Lainailen välillä hänen koiraa, joka on tullut hurjan tärkeäksi. Harvoin hurahdan joululahjoihin, mutta nyt oli pakko. Koiruudelle oli vain annettava lelu ja nyt kun olen vieraillut niin tulee iloisena juuri sen lelun kanssa vastaan. Antaa sen minulle, että saan leikkiä sillä sen aikaa, kun hän kaluaa toista leluaan. Sitten välillä leikitään yhdessä tällä lelulla ja sitten onkin sylihauvan hellyyshetken vuoro.

Joka tapauksessa, olen hurjan kiitollinen näistä kahdesta ystävästäni, jotka tulivat hirmuisen tärkeäksi. On mukava ajatus sekin, että otamme porukalla uutta vuotta vastaan. Joskus kuulin joltain ajatuksen, että tuleva vuosi on juuri sellainen, millaisella fiiliksellä sen ottaa vastaan. Tämä on viimeiset kymmenen vuotta pitänyt aika hyvin paikkansa. Nyt on jo etukäteen sellainen hyvä ja tasapainoinen fiilis, että ainakin sisäisesti toivon jatkuvan.

Niin sittenhän kesällä tein vihdoin senkin mitä olin miettinyt vuosikausia. Irtisanouduin. En kadu pätkääkään vaikka tulot romahtivat. Pienoinen epävarmuus on ollut jaksamisesta jne. En kadu. Välillä olen kieltämättä ollut limbossa. Saman tyyppisessä, kuin alkuvuodesta, kun odottelin virtoja ja muuttoa ja seuraavaa vaihetta muutokselle. Hetken olin limbossa odottaessa koulutuspaikan saamista tietämättä saanko sen oikeasti. Kun sitten opiskelut alkoivat niin hetken aikaa olin into pinkeänä, että kyllä tämä piru vieköön iloksi muuttuu. Motivaatio oli valtava ja en ole ikinä ennen nauttinut esim. Tietokoneasioiden opiskelusta kuin nyt. Kaipaan ajoittain niille tunneille, koska opettaja oli todella hyvä. Mutta sitten alkoi into hieman laantumaan. Jaan saman fiiliksen muidenkin ryhmäni jäsenten kanssa. Vastuukouluttajamme kanssa kommunikointi on ollut haastavaa. Kun häneltä on kysynyt jotain, on hän vastannut joko ympäripyöreitä sinne päin antamatta kuitenkaan vastausta tai parhaimmassa tapauksessa alkanut kysyessä selittää jonkun ikivanhan elokuvan kohtausta, mikä ei ole liittynyt aiheeseen mitenkään.  Juttelin aiheesta kuraattorin kanssa ja keskustelimme kolmestaan oikeastaan todella hyvän keskustelun. Vaikkakin palautteeni oli asiallinen ja rakentava niin veikkaan, ettei muutoksia jatkossa tule. Miksi tulisi? Ajatus on vahvistunut siitä, että tällaisia kursseja järjestetään TE-toimiston kanssa yhteistyössä, että saadaan kustannettua opettavan tahon ylläpitoa. Kurssin sisältö meinaan on ollut hieman hämmentävää. Joitakin juttuja on ollut ihan ok ja tukenut innostusta kyseiseen alaan. Mutta sitten ollaan istuttu luennolla, missä luennoitsija on kertonut musiikki-harrastuksestaan ja näyttänyt paria kuvaa tuotteestaan ja sitten taas kertonut kuinka hyvä on ammatissaan ja ne tuotteetkin on parasta a-luokkaa. Ilmoitti töitäkin löytyvän jne. Muttei sitten kertonut miten hommia tehdään ja mitä siinä työssä vaaditaan jne. Taisi unohtua tehdä esitelmä ja luotti siihen, että, kun soittaa jossain tuntemattomassa bändissä niin se vissiinki riittää ihan eri alasta kiinnostuneille ihmisille.

Tunnit ovat olleet pääsääntöisesti teoriaa. Alalle, missä tehdään fyysisesti ja konkreettisesti käsillä töitä. On toki suunnittelupuolen hommiakin tarjolla, mutta neljä päivää, joista puolessa ei koneet toimineet, ei taida ihan riittää siihen, että alkaisi työkseen suunnitella koneella asioita joilla on aikataulu. Sitten tuli kauan odotetut tekemisen päivät, joita oli varattu kahdelle viikolle. Bussilakko söi yhden päivän. Yksi päivä meni aikaistettuun joululomaan. Yksi luennolle, mikä olisi ollut tarpeellinen jo ennen näitä tekemispäiviä. Olisin ehkä joutunut siivoamaan muiden jälkiä hieman vähemmän. Ja viimeinen päivä oli pyhitetty siivoamiselle. Eli saimme tehdä kuusi päivää konkreettisesti hommia, joista yhtenä päivänä siivosimme vuoden siellä touhunneiden jälkiä. Sen verran alkoi otsaan sattua, että päätin yhden alueen siivoamisen jälkeen lähteä. Jäi tuolta ainakin käteen uusi tuttavuus. Olemme purkaneet puolin ja toisin tuntoja kurssista. Totesin hänellekin, että ihan kuin olisin kuningas Midaksen käänteinen versio. Mihin tahansa ryhtyy niin v´´´´kshan se menee, että sori vaan. Koko kurssi jo alkoi sillä, että joku vaihtoi sähköpostiosoitteeni joksikin muuksi parin päivän jälkeen ja sitä selviteltiin kolmatta tuntia. Välillä huokaistiin syvään toisen kauempaa koululle ajavan kanssa. Eräskin päivä saatiin laskenta kaava. Laskettiin kaksi tuntia ja lähdettiin kotiin. Siinä se sitten kollega körötteli lumisateessa kahden tunnin takia bensoja poltellen ees taas.

”Opinnot” jatkuvat työharjoittelupaikassa loppiaisen jälkeen. Sain haastattelussa kuulla, että minua ohjaava nainen on kuulemma melko haastavaa persoona, mutta hyvä opettamaan. Pituutta jaksolle ei siis määritelty, koska haluavat nähdä henkilökemiat ensin. Oikeastaan aika reilua. Olinhan itse siinä kohtaa juuri toipunut koronasta ja potenut koronan jälkeistä väsymystä pari viikkoa. Olin siis hieman ”hitaalla”. Vakuutin kuitenkin, että minua on kyllä helppo työllistää. Teen mitä vaan ja yleensä hyvällä opastuksella opinkin melko helposti. Vähän itseänikin epäilytti siinä kohtaa, koska olin taas niin hemmetin väsynyt. Jotenkin kutina, että se menee ihan hyvin. Lunastan lupaukseni, koska olen ihan oikeastikin tekijä. En pysty sormi suussa odottelemaan tekemistä vaan oma-aloitteisesti kysyn tai touhuan , jos tiedän mitä teen. Veikkaan, että se on valttia missä vain työpaikassa vaikka olisikin vain harjoittelija.

Tässä kohtaa voinkin toitottaa fanfaareja Tapanin päivälle 2023. Tänä vuonna on toki ollut ihan hyviäkin päiviä, mutta Tapanina katsahdin peiliin ja hämmästyin. Vaikka opiskellessa on tuntunut välillä väsyttävän ja varsinkin hälinä niin olen kuitenkin saanut aikaa itseni kanssa toipumiseen. Hämmästyin hyvällä tavalla peilikuvaa. Vaikka kiloja en saanut miinustettua vaan plussattua niin kasvot ja ilme on muuttunut. Monta vuotta sellainen kärsivä, väsynyt katse on muuttunut eloisammaksi. Kulmakarvat ei ole enää huoliasennossa vaan ihan normi-ilmeellä. Huomasin nyt joululomalla jo ajattelevani hyvinvointiani uudella otteella. En sellaisella, että väkisin pitäisi jotain vääntää vaan, että into ja aito halu on nyt mukana. Kävin uimassakin ja ulkoillut jokainen päivä. Tänään ulkoilu jopa venähti normaalia pidemmäksi, koska ulkona oli niin kaunista lumisateen jälkeen. Kävelin tutussa metsässä ja välillä pysähdyin ihailemaan puita. Tuntui todella hyvältä.

Voisi oikeastaan väittää, että vaikka vähän kaikki on mennyt enemmän tai vähemmän kallelleen niin en ole hävinnyt mitään. Tai no, kuivausrumpu jäi muuttomiehille, koska ei sitten mahtunutkaan remontin jälkeen uuteen kylppäriin. Muuten olen toistaiseksi selviytynyt voittajana. Olen hengissä! Pääsin kuormittavista ihmisistä eroon. Opin monenlaisia asioita. Olen saanut viisi taulua aikaiseksi. Jotain luovaa vaikka luovuuskin on ollut lomamoodilla. Opin, että kaikkea ei ihan oikeasti tarvitse tehdä yhtä aikaa ja osata enne oppimista. Ja ehkä sitten kuitenkin se tärkein. Enää en ole yksin.

Olen naureskellut yhden ajatuksen mahdottomuutta. Se iänikuinen kangastus jostain parisuhteesta. Nyt on jostain kummasta alkanut putkahdella tunne, ettei se ihan mahdoton ajatus ole. Valikoima on tosin haasteellinen, että täytyy aistit olla valppaina. Sekopäitä ei enää mahdu edes piipahtamaan.