Treffirintamalla on mennyt mukavasti. Näimme heti tiistaina. Ulkoillen ja istahtaen viinille hetkeksi. En tiedä miksi joka ikinen muurini tiiliskivi on nyt ollut pelkkää höttöä, koska olen sujuvasti rikkonut periaatteitani mennen tullen. Periaatteita hänelläkin tuntuu olevan. Tismalleen samanlaisilta kuulostaa, kuin minulla, muttei sielläkään päässä niin tarkkaa ole ollut, miten niitä tässä kohtaa noudattaa.

Ulkoilun jälkeen tulimme kotiini. Lähestulkoon pyhättöön, jonne ei ole ulkopuolisella asiaa. Jotenkin vain on tunne, että hän on jo niin tuttu ja turvallisen oloinen, etten ahdistunut kertaakaan. Tuli siinä samalla rikottua molempien periaatteita, hups. Voihan sitä tietenkin ajatella sellaisenkin selityksen, että on vain simppelisti puutteessa, mutta jotain muutakin tässä on. Ainakin nyt pari viikkoa ollut.

Koska fanfaarit soivat päässäni ja liput liehuvat lukuun ottamatta punaista lippua, on ihan pakko lesottaa. Olen 50-v enkä ole kertaakaan elämässäni saanut aiemmin hellyyttä. Seksiä toki, mutta yhdistettynä hellyyteen…. Se on ollut kuin jokin Graalin malja, mitä on metsästetty kissojen ja koirien kanssa. Nyt koin sellaisen ihmeen. Toivottavasti en herää kohta johonkin muuhun todellisuuteen. Vaikka sitten kävellyt päin puuta ja pyörtynyt ja nähnyt unta, toivottavasti ei.

Ja mikä parasta. Tämä tapaaminen ei jäänyt tähän. Näimme uudelleen perjantaina. Sain lipun Habitare- messuille ja kysyin halukkuutta mukaan. Hemuli oli innoissaan. Hauskaa sinänsä, että siinä vaiheessa kun luokalle ilmoitettiin, että tänne mennään ja olisi vähän niinkö pakko, kaikki luokan miespuoliset huokailivat tylsistymistään jo etukäteen. Samaan aikaan pari naispuoleista riemastuivat oitis. Sisustamista jee jee! Oli tosi kiva juttu että sain kaksi kärpästä samalla iskulla. Treffit ja velvoitteet.

Messuilla meni hyvin. Ja välillä katsoimme ällistyneinä toisiamme. Ei voi olla näin samanlainen maku ja samantyyppisiä kiinnostuksen kohteita. Tulemme hyvin juttuun. Kun menimme syömään niin itseäni kyllä piiskailin välillä, että pidä hyvä ihminen välillä sitä turpaasi kiinni. Olen puhelias ja joskus liiankin. Kun jännitän niin tekstiä tulee ja tulee. Mun vain on saatava itseni jotenkin rauhoittumaan. En toki aina hölpötä, mutta olen onnistunut hölpöttämään molemmilla tapaamisilla niin paljon, että välillä olen miettinyt, että kestääköhän tuo odottella niitä seesteisimpiäkin hetkiä.

Toistaiseksi kaikki on hyvin. Olen saanut eteeni tosiaankin kaiken sen mitä olen ikuisuuden toivonut. Manifestoinut. Jaaritellut kohtalokummalle erilaisten listojen ja punakynän kanssa aina, kun on tyrkännyt jotakin äärilaitaa eteeni. Vähän niin kuin olisi rautalangasta vääntänyt, että nyt jumaliste kohtalokumma! Minulle sopiva!! Ymmärrätkö? En muuta tarvitse!

Nyt päästäänkin siihen kummaan. Minä itse olen outo. Olen tämän kaverin nähnyt vasta kolme kertaa yhteensä. Pitänyt yhteyttä vasta kaksi viikkoa. Näyttää siltä, että yhteys vieläpä jatkuu, enkä ole pölpöttänyt häntä matkoihinsa. Hän olisi juuri sitä mitä olen toivonutkin. Ainakin tällä tuntemisella. Saan omaa aikaa riittävästi, eikä tässä ole sellaista tunnetta, kuin ”normaalisti” on ollut. Eli täydellä höyryllä niin kauan pommitetaan viestein ja muutenkin ja kun on vihdoin alkanut ajattelemaan, että tämä voisi olla kiva juttu niin tuuli on kääntynyt saman tien minua vastaan. Manipulointia, nöyryyttämistä ja henkistä nujertamista. Kaikki olisi siis nyt hyvin ja terveellä tolalla ja järjellisellä vauhdilla.

Sen jälkeen kun hemmo lähti aiemmin sovittuun juttuun kaverinsa kanssa ja jäin yksin pohdintojeni kanssa, menin melkeinpä paniikkiin. Meinasin niinkin reilusti, kuin tekstiviestillä ilmoittaa, että ei varmaan enää kannata nähdä. Ilman minkään näköistä järjellistä syytä. Ennen kuin tein mitään katastrofaalista, sain kuin sainkin bonus-systerin kiinni puhumaan järkeä. Toppuutteli, että katso nyt rauhassa kuitenkin mihin tämä vie. Ole tyytyväinen ja nauti nyt, kun kerrankin on mahdollisuus. Puhuimme pitkään ja puhelun jälkeen rauhoituin. Niin no, toinen vaihtoehto olisi olla täysin itsekseen ja jatkaa paasaamista kohtalokummalle, joka varmaan tuuppaisi eteeni kissan ihan vain, että lakkaisin valittamasta ja ronkumasta mitään, mikä ei kumminkaan kelpaisi.

Ehkä paniikki johtui siitä, että vanhat kokemukset tulivat pintaan. Odottelisinko aina vuoroviikot vain nähdäkseni jonkun noin neljä kertaa kuukaudessa. Jos suhde kehittyisi niin tulisiko siitä samanlaista kuin aiemmin. Kuulisin jokaisella tapaamiskerralla kuinka haluaa nähdä ja kun on läsnä niin saisin arvostelut, kuinka en sitten kelpaisikaan ellen tee sitä tätä ja tuota. Melkein- siskoni ei alkuun ymmärtänyt vaan luuli, että haluaisin painostaa jotakuta olemaan kanssani enemmän. Ei, minä pelkään, että tulen romutetuksi. En pelkää sitä, että tulisi jommalle kummalle tunne, ettei tämä olekaan se juttu mitä haluaa. Ei, pelkään vain henkisen vieterin vedettävän äärimmilleen vain siksi, että minut olisi jälleen kerran siihen osaan valittu ja sellaisesta käytöksestä saisi joku mielihyvää nähdessään, kuinka väsyn ainaiseen yrittämiseen jostain, mitä ei kuitenkaan voi saada.

Kaiken sen panikoinnin keskellä jossain takaraivossa on ollut kuitenkin se oikeakin ajatus ja tunne, että nyt tosiaankin kannattaisi katsoa vielä vähän enemmän eteen päin. Tämä ihminen ei ole sellainen hirviö, joihin olen törmännyt. Jopa hyvä ystävyyskin voisi olla mahdollista. Ajatukset tekivät kuperkeikkoja välillä ahdistuksen puolelle, kunnes rauhoituin. Illalla kilahti totuttuun tapaan puhelin. Hemmo ilmoitti palanneensa kotiin kaverijutuistaan. Aika ihana juttu muuten. Hyvän yön toitotukset ja hyvät huomenet jatkuvat normaaliin tapaansa. Hyvä että rauhoituin.

Jotenkin hullua saada draama aikaiseksi itsekseen ilman oikeaa syytä varsinkin, kun kaikki on hyvin. Ellei jopa paremmin. Universumikin pommittaa sydämillä. Bongasin taas yhden sydämen muotoisen kiven matkalla kouluun. Moneskohan tänä vuonna

Ei kai se aikaa ja paikkaa katso, jos tykästyy. Siitä olen nyt iloinen, ettei tämä hemuli ihan koko maailmaa ole tosiaan saanut pyöräytetyksi ympäri. Kaikki energia ei valu vain yhteen ihmiseen. Pystyn keskittymään koulussa. Olen juoksennellut sienimetsässä vaikkakin olin eksyä, kun juutuin keskellä metsää keskusteluun musiikista. Olen touhunnut kotihommia ja aloitin maalaamaan pitkästä aikaa taulua. Aihe on vielä vajaa, mutta pohja on hyvässä vauhdissa. Huomenna voisin pitää uintipäivän.

Torstaina lopettelen tupakointia. Jees!

Nyt kuukauden opintiellä pärrätessä on jotain mukavaakin muutosta tapahtunut. Matikkapää on kuitenkin pysynyt ennallaan ja sain kuin sainkin pientä paniikkikohtausta aikaiseksi ihan vain tuijottamalla eteen annettua tehtävää, mikä sisälsi kirjaimia ja numeroita. En vain voi keskittyä, jos ympärillä on hälinää. Ja siitä hälinästä huolehtii kaksi ADHD-oppilasta. Aikuiskoulutuksessa olen joutunut pari kertaa toppuuttelemaan mekkalaa ja on tuntunut, että taidan olla jonkin sortin äitihahmo. Mukava sakki siellä on vaikkakin välillä meluaste meinaa teoriatunneilla ylittyä mahdottoman puolelle.
Olen kuitenkin alkanut voimaan paremmin. Kyllä se vain on niin, että liike on tosiaan lääkettä. Sovin itseni kanssa, että kävelen paluumatkat kotiin. Edes osan matkaa. Reitti on kaunis ja välillä olen tehnyt pidempiäkin pätkiä. Vähän riippuen sen hetken vallitsevasta vessahädästä. Joskus joutuu oikaisemaan kulkupeliin. Välillä haahuilen enemmänkin ja ajoittain istahdan penkille nauttimaan maisemista.
Tämä on alkanut purra. Olotila on muuttunut myönteisemmäksi, enkä jää vellomaan noihin ahdistusasioihin. Aamutkin saa viettää ilman ”tapausten käsittelyä” useammin.

Sitten tapahtui taas jotain erikoista. Tällä kertaa sanon mieluummin erikoista, kuin outoa. Olen pitkään katsellut tapahtumia, minne voisin mennä. Taiteiden yön missasin ja kesällä monen muun ilmaistapahtuman. Museoissa on tullut kierreltyä. Nyt kaipasin musiikkia. Kappas. Lähellä on tapahtuma, sinne siis.
Paikka oli tupaten täynnä ja ajauduin joukon keskelle. Siinä oli hieman liikaa ja eteeni tupsahtanut huomattavassa humalassa ollut mies alkoi ärsyttämään. Yritin kuunnella musiikkia ja hän vähän väliä kääntyi minuun päin ja yritti jututtaa. Sitten huusi välillä puhelimeensa niin, että kääntyi taas minuun päin ja huusi tavallaan päin naamaani. Meni hermo ja häippäsin väljemmille vesille. Löysin istumapaikan ja nautiskelin tunnelmasta.
Edessäni istui pari miestä. En heihin kiinnittänyt mitään erikoista huomiota, mutta sitten heidän luokse tuli kolmas mies. En tiedä mikä minulle tuli, mutta kohensin asentoa ja toljottelin pohtien, että tuo voisi olla minua varten. Jotenkin hän hahmona oli todella turvallisen oloinen. Ehkä jopa tasapainoisen. Jotain kuitenkin niin paljon, että kiinnitin huomiota. Meillä oli hetken jopa katsekontakti, mutta se lienee hänen puoleltaan vahinko. Höpisi hetken kavereilleen ja lähti sitten pois. Ajattelin vain, että voi harmi. Tuossa se nyt sitten olisi ollut, mutta huti tuli jälleen. Nauroin sisäisesti ajatuksilleni, mutta ihmettelin itseäni. Mikäs mikäs nyt minua riivaa. Ihminen, joka on vielä hetki sitten ajanut kaikki metrin päähän tulleet hevon kuuseen.
Tuli kuitenkin hyvä mieli ja ajattelin, että piipahdan vielä jossain. Kävin parissa paikassa ja jälkimmäisessä tajusin, että tämä herra istuu näköetäisyydellä. En kehdannut tehdä kuitenkaan elettäkään. Se paikka on kuitenkin sellainen, että silloin kun on täynnä ja olet yksin niin noustessa paikaltasi, menetät sen. Siispä olen ennenkin ja nytkin seilannut aina sinne missä on vapaata tilaa. Muutaman tuolileikin jälkeen, ainut vapaa paikka oli juurikin siinä pöydässä. Kysyin, mahtuuko mukaan ja mahtuihan siihen. Kaverinsa kanssa höpötimme niitä näitä ja tämä herra kyllä osallistui keskusteluun, mutta enimmäkseen tapitti ja hymyili. Naurettiin niitä näitä ja oli melkoisen leppoisa fiilis.
Jossain vaiheessa sanoin meneväni tupakille ja tämä herra halusi tulla mukaan vaikkei polttanut. En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta loppuilta meni pussaillessa ankarasti. Siis minä, joka välttelen A) julkisessa paikassa tällaista B) kyseisessä paikassa ikinä kenenkään kanssa ja C) en lähelleni ole päästänyt ketään missään paikassa. En ollut edes niin tuiterissa, kuten tilanteesta olisi voinut päätellä. Tämä herra kyllä oli, mutta ei sekään estänyt yhtään mitään
Sitten tuli aika poistua ja piipahdimme syömään. Kyllä hän aika hanakasti, ehkä jopa kerjäsi päästä yöksi, mutta siihen en lähtenyt. Vaihdoimme numerot ja sanoin, että pohtii sitten selvinpäin, ottaako yhteyttä vai ei. Lähti vielä saattamaan, mutta vasta kun perustelin, etten tosiaan aio nyt ottaa ketään tuntematonta kotiini. Koti on minun turvapaikka minne pääsee vasta kun tunnen paremmin. Totesi, että hitto, sinähän olet fiksu ja tiemme erkanivat. Ajattelin, ettei varmana kuulu mitään, koska hemuli on myös jonkin verran nuorempi.
Mutta kylläpäs kuului. Olemme joka päivä viestitelleet. Hänellä on vuoroviikoin kaksi lasta, joten sellaista jo nähtyä kaaosta ei päässyt vielä tapahtumaan. Sellaista pyöritystä, missä menisi taas koko elämän hallinta sekaisin. Jotenkin jutut ovat järkeviä. Ei päällekäyviä. Ja puheenaiheita ei tarvitse hakea, koska niitä tulee ihan itsestään.

Onhan se ollut kivaa, mutta vasta pari iltaa sitten jutustellessa tuli aika lämmin olo. Kun toinen itse avoimesti kertoo jostain ehkä hankalasta aiheesta kaunistelematta ja rehellisesti. Ei, mitään exien  emme ole arvostelleet. Elämässä vain tulee välillä haasteellisia asioita eteen. Itse olen joitakin noista läpi käynyt ja ehkä ne keskustelut soljuivat ymmärryksen ilmapiirissä. Erikoisena pidän sitäkin, että aiemmin olen vakoillut vähintäänkin nimen ja Facebookit jne. Nyt en ole uskaltanut katsoa edes whatsappi-kuvaa. Ennen kuin eilen. Ja niin kummallisen rauhallinen ajatus taas, että joo, tässä se voisi olla.

Näemme vasta ensi viikolla ja koen sen tällä kertaa hyväksi. Joskus nettideittailua kokeillessa tuskastuin loputtomiin jorinoihin ihmisten kanssa, joita ei koskaan ole nähnyt. Kuitenkin siinä joristessa rakentaa kuvaa toisesta omassa päässään. Parhaimmillaan nauraa omille vitseilleen, eikä edes ole huomannut, ettei se toinen ole kertonut edes kirjoittanut minkäänlaista sisältöä mistä olet ollut kiinnostunut. On vain ollut innoissaan, kun vastapuolella on joku ja piirrellyt omat kuviot sen hetkisellä kokemuksellaan jostakin. Sitten, jos sellainen ihme on tapahtunut, että pääset katsomaan piirustuksesi kanssa henkilöä, jolle on avannut koko maailman, onkin ollut aivan jotain muuta. Turhauttavaa. Nyt hauskaa on se, että on jo nähnyt toisen ja ehkäpä ei niin edustavimmillaan. Enkä itsekkään ole ollut.

Nyt on ollut hyvä välillä miettiä etukäteen asioita. Tarkastella itseään. Ainakin sain sen taottua päähäni, että älä avaa sitä kaikkea negatiivista kökköä, mitä on saanut kokea kerralla päälle. Tämä heppu ei ole terapeutti. Tämä tuo just sitä kivaa mitä on kaivannut ja se täytyy muistaa. Rauhallisesti vain.

No juu. Sen verran on järki päässä, että voihan olla, ettei salamat kimpoile samaan tahtiin uudelleen. Olen kuitenkin tyytyväinen jo nyt pelkästään siihen ajatukseen, etten ahdistu päästäessä jotakuta vähän lähemmäksi. Se tosiaan on näköjään mahdollista.

Olisko nyt vihdoin jo minun vuoro? Aika näyttää. Kiinnostaa ainakin tässä vaiheessa katsoa, mitä tuo tullessaan vai tuoko mitään.