Minä luulin, että vaimoni (ja jokainen nainen) haluaa olla miehelleen maailman napa. Että hänen miehensä palvoo häntä, pitää maailman tärkeimpänä ja arvokkaimpana asiana. Luulin, että nainen haluaa olla miehelleen kuningatar, jota mies himoitsee ja haluaa elää vain häntä varten. Kuvittelin, että oman puolison täydellinen ja kyseenalaistamaton rakkaus on jotain sellaista, mitä elämässä tavoitellaan.

Sanoin vaimolleni usein, että rakastan häntä. Kerroin usein, kuinka ylpeä olin hänestä ja kuinka himosin häntä alati. Kerroin hänelle usein tilanteista, joissa olin tuntenut häntä kohtaan erityisen vahvasti ja tarinoin kokemuksista, jotka olivat olleen minulle erityisen merkityksellisiä yhteisen elämämme varrella. Katselin usein häntä, kun hän oli alasti ja sanoin ääneen, että minun täytyy olla onnekkain ihminen maan päällä. Kosketin häntä joka päivä. Rakkaudella.

Se ei riittänyt. Tai ehkä se oli liikaa. En tiedä, ahdistuiko hän. Tosin, hän on sanonut minulle usein tarvitsevansa prinsessakohtelua ja minä olin sitä valmis hänelle kyllä tarjoilemaan. Tietysti, olihan hän minulle prinsessa, jumalatar ja seireeni samassa paketissa. Voihan olla, että hän koki olevansa jotenkin oman elämänsä vanki.

Meillä oli omat harrastuksemme. Vaimoni pyysi minua useasti mukaan omaan harrastusporukkaansa, mutta kieltäydyin ja sanoin, että on tärkeää, että hänellä on jotain omaa, mihin minä en kuulu. Ja että meille jää silti paljon mahdollisuuksia tehdä asioita yhdessäkin. Meillä kummallakin oli tapa järjestää omia menojamme niin, että toiselle jäi tilaa ja aikaa omille jutuilleen.

Kun kysyin vaimoltani, miksi hän petti minua, hän sanoi, että tunsi olevansa niin onnellinen, että kuvitteli voivansa tehdä mitä tahansa. Minusta se kuulosti alussa niin ristiriitaiselta ja typerältä, että sivuutin tuon selityksen täysin. Mutta nyt, melkein viisi kuukautta sitä pohdittuani, siinä alkaa olla vähän järkeä. Ehkä se onkin mahdollista.

Oli, miten oli, minä aivan vilpittömästi ja aidosti luulin tekeväni oikein. Minä luulin tarjoavani hänelle täydellisen parisuhteen tai ainakin alustan sille. Tulkitsin pitkään hänestä, että onnistuin. Ja voit varmasti kuvitella, miten tyhmäksi ja epäonnistuneeksi tunnen itseni nyt!

Jos vaimoni päätyi uskottomuuden tielle juuri tuon ahdistumisen vuoksi, minähän olen tämän vuosisadan rakkaustarinan tuhoon vähintään yhtä suuri syyllinen kuin hän. En usko, että voin antaa sitä ikinä itselleni anteeksi.