Kriisimme viides kuukausi alkaa olla valmis. Tämän kuukauden teemana on ollut jonkinlainen vastarinta. Olen ehkä vahvistunut tai toipunut niin, että pystyn jo ajattelemaan omastanikin näkökulmasta ja nimenomaan itseäni. Pohdin sitä, mikä olisi juuri minulle parasta. Pidän tuosta kehityssuunnasta.

Olen huomannut itsessäni jonkinlaisia merkkejä eteenpäin katsomisesta. Tulevaisuus näkyy jo, vaikkakin vielä aika hämärästi. Olen katsonut ohimennen netistä vuokra-asuntoja, olen laskenut säästötilini saldoa siltä varalta, että rahaa tarvitaan yhtäkkiä, olen kuvitellut elämääni ilman vaimoani.

Jätän yhä useammin vaimoni ylimielisen käytöksen ja minun alistamiseen pyrkivän ohikatsomisen huomioimatta ja teen omia juttujani. Eihän se aina onnistu, mutta paremmin kuin ennen. Myös kontrolloinnin tarve on vähentynyt selvästi.

Huonoja päiviä on yhä, ei siitä mihinkään pääse. Uskottomuus tulee vielä joskus uniini ja katkeruuden hyökyaalto pyyhkäisee toisinaan melkoisella voimalla. Elämän epäreiluus puistattaa välillä ja siitä on yhä vaikea nousta. Vaimoni saa hallittua minua ja hän pystyy jotenkin luomaan minulle tunteita, joita vihaan, esimerkiksi kontrolloinnin tarvetta, mustasukkaisuutta ja hirveää pettymystä. Mutta suunta tuntuu silti oikealta.

Vaimoni pyrkii ajoittain yhä olemaan lähelläni. Silti hänellä on tarve saada minut kerjäämään huomiota ja läheisyyttä. Ja minä onneton ressukka teen sitä! Vihaan sitä joka päivä enemmän.

Seksiä on vähän, ehkä pari kertaa kuukaudessa ja se on melkoisen huonoa. Se ei mainittavasti anna minulle oikein mitään. Paitsi tietysti kokemuksen läheisyydestä, joka on minulle tärkeää, vaikka tiedostankin, ettei se ole enää samanlaista kuin ennen.

Minusta tuntuu, että ajaudumme luonnostaan kohti eroa. En haluaisi luovuttaa, mutta en ehkä jaksa yrittää enää kovin kauaa. Minua harmittaa suunnattomasti, että jos eroamme, yksi suurimmista syistä siihen on se, ettei vaimoni ylpeys antanut periksi käsitellä asiaa. Minä olisin ollut, ja olisin vieläkin valmis yrittämään ja käsittelemään, mutta yksin en pysty. Minä olen kyllä niellyt ylpeyttäni ämpäritolkulla!

Summaus viidestä kuukaudesta voisi olla vaikka se, että moni asia on helpottanut. Pahin, viiltävä tuska on ohi. Jäljellä on epävarmuus tulevasta, melkoisen synkkä suru ja yhäkin yli porhaltavat masennuksen aallot, jotka painavat polvet maahan. Voisi sanoa, että viisi kuukautta ei riitä ainakaan minun tapauksessani vielä lähellekään.

Olimme viikon Lapissa lomalla. Odotin lomaa vähän pelokkaasti,sillä minun oli vaikea yrittää ennustaa, miten minun ja vaimoni välit siellä kehittyisivät. Toisaalta näin tässä jonkinlaisen mahdollisuuden ehkä uuteen kehityssuuntaan, joten tunsin myös eräänlaista odotuksen tunnetta.

Loma alkoi hankalasti. Vaimoni taas asettautui tilaan, jossa hän jätti minut toistuvasti huomioimatta, katsoi tarkasti ohi kohdatessamme ja sai minut taas, jumalauta taas, kerjäämään inhimillisyyttä ja ikään kuin anelemaan huomiota. Perustelin omaa käytöstäni sillä, että minun velvollisuuteni on hoitaa asiat niin, että loma onnistuu.

Mukanamme oli sukulaisperhe, siis lapsia ja muita ihmisiä oli mukana, joten emme joutuneet olemaan aivan keskenämme. Se pelasti paljon. Loma sujuikin ihan hyvin loppujen lopuksi. Paljon ulkoilua, jopa yhdessäkin. Lasten riemu oli kaikille ilmeisen mieluista ja toi iloa jokaiselle. Loppuviikosta vaimoni jopa kosketti minua spontaanisti. Mieleeni hiipi pieni ajatus siitä, että ehkä tämä tästä.

Kun olimme palanneet kotiin, huomasin, että vaimoni viihtyi tavallistakin paremmin puhelimensa ääressä. Hän oli sunnuntai-illan hyvin poissaoleva ja huomasin hänen chattaavan puhelimellaan. WhatsApp-ilmoitukset kilahtelivat säännöllisen tiheästi ainakin viiden tunnin ajan. Vaikuttaa siltä, että hänen nettisuhteensa siirtyi sähköpostiviestinnästä nopeampaan viestinvaihtomenetelmään. Hän oli aiemmin viestinyt suhteensa kanssa minulta hieman salassa tai piilossa, mutta nyt viestittely on avointa ja tapahtuu ihan siinä olohuoneessa kaikkien läsnä ollessa. Toki, voihan olla, että kyseessä on kokonaan uusi henkilö, jonka kanssa vaimoni viestittelee. Ja ainahan on olemassa myös mahdollisuus, ettei kyseessä edes ole mitään muuta kuin tavallista chattailyä kavereiden kanssa. Epäilen sitä kyllä.

Minulle tämä uusi käänne on tietysti pettymys. Olisin odottanut,että etenisimme parempaan suuntaan, mutta tämä oli kyllä käännös huonompaan ja selvästi! Menin sänkyyn ja vaimoni tuli puolentoista tunnin kuluttua perässä. Hän halasi ja kosketti, mutta näin hänestä, että hän ei oikeasti ollut siinä. Hän oli vielä henkisesti siinä keskustelussaan suhteensa kanssa. Viime yönä en nukkunut.

Laitoin viestiä Päivänsäteelle. Se helpotti. Soitin jopa videopuhelun hänelle. Sain siitä voimaa olemiseeni, vaikka samalla kyllä tiedostin, että minäkin teen tässä väärin. Mutta olipa se väärin tai ei, ahdistustani se helpotti.