Pitkästä aikaa!

Pidin pienen tauon kirjottamisesta. Minusta tuntui, että tarvitsin sitä. Minusta tuntui, että jatkuva asian aktiivinen pohtiminen sai minut voimaan huonosti. Tai siis huonommin kuin vointini voisi olla. Tuntui, että möyrin siinä samassa paskassa päivästä toiseen, enkä pääse eteenpäin. Tuntui, ettei omille ajatuksilleni jää vapaata tilaa, kun tämä parisuhdehässäkkä valtaa kaiken elintilan aivoistani.

Tauko onkin tehnyt hyvää. Minusta tuntuu, että ajatukseni ovat selkiytyneet. Vaikka onhan sanottava, ettei mene päivääkään, tai oikeastaan tuntiakaan, ettenkö asiaa joltain kantilta miettisi. Ja vaimoni kärähtämisestä on kulunut pian jo seitsemän kuukautta. Tiukassa on, täytyy sanoa.

Tällä hetkellä päällimmäinen ajatus on se, että en pysty ajattelemaan elämääni yhdessä ihmisen kanssa, joka on minua kohtaa epärehellinen. Ja vaimoni on, vaikka tiukasti toisin väittää. Tiedän hänen pitävän yllä nettisuhdettaan, mutta hän väittää kivenkovaan, että kyseessä on vain harmiton kirjeenvaihtokaveri, ei muuta. Se ei vain pidä paikkaansa, sillä olen pari kertaa häneltä kysynyt tuosta suhteen laadusta ja tiedän, että hän valehtelee minulle. Samoin, kun viimeksi kysyin muutamia yksityiskohtia hänen jo ilmeisesti menneestä seksisuhteestaan, hän valehteli niistä selvästi. Osasta tiedän jo ihan faktojakin, mutta hän pitää tiukasti kiinni tuosta vaihtoehtoisesta totuudestaan.

Olen kyseenalaistanut oikeuteni vaatia vaimoltani rehellisyyttä. Ajattele, miten kieroutunutta! Sen pitäisi olla peruslähtökohta parisuhteessa, mutta meillä tämä on mennyt jotenkin vinksalleen. Minusta tuntuu, että rajoitan hänen itsemääräämisoikeuttaan ja itsenäisyyttään vaatimalla sitä. Tunnen itseni melkoiseksi idiootiksi.

Olen melko varma, että olisin selvinnyt siitä fyysisestä pettämisestä. Tai siis sivusuhteesta. Se olisi vaatinut tosin sen, että vaimoni olisi ollut minua kohtaan todella rehellinen. Se olisi vaatinut myös sen, että hän olisi ollut avoin minua kohtaan ja oma-aloitteisesti käynyt keskustelua asiasta niin kauan, että se olisi varmasti tarpeeksi. Mutta meidän ”keskustelumme” ovat sitä, että minä kysyn ja hän vastaa tarkalleen juuri niihin kysymyksiin, joita kysyn. En pidä sitä avoimmuutena, vaan kuulustelutilaisuutena.

Tämän tauon aikana olen saanut runsaasti sähköpostia. Viestit ovat olleet selvästi huolestuneita ja myötätuntoa puhkuvia. Kiitos niistä teille! Tuhannesti kiitos! Voin ihan hyvin. Minulla ei ole hätää. Kiitos, että olette myötäeläneet ja anteeksi, että huolestutin.