Loistava lauantai,

putkiremppa – joka muuten olikin paloturvallisuusremppa – on huvittava muisto vain, ja nyt päälimmäisenä mielessäni pyörii eilinen huippukokemus niinkin huipulla kuin One World Trade Observatoryssa! Ensin kävin ennen auringonlaskua 9/11 Memorialilla ja vielä uudestaan auringonlaskun jälkeen. Muistomerkit olivat niin upeita, että kyllä veti hiljaiseksi. Korkeiden tornien tilalla oli pohjattomilta vaikuttavat kuilut, jonne vesi vaan valui ja valui. Iskujen uhrien nimet ympäröivät muistomerkkien reunoja. Todella vaikuttavat muistomerkit, liikuttivat ainakin minua. Puisto suljetaan jo yhdeksältä illalla, joten yökuvien räpsimiselle ei jää paljoakaan aikaa. Torniin olin ostanut lipun etukäteen ajalle 9:30pm, mutta pääsin jo yhdeksältä kierrokselle, sillä jonoa ei ollut yhtään. Ostin lipun aamupäivällä etukäteen netistä ja kauhukseni tajusin, että lippu on PAKKO tulostaa. Cieralla ja Davella ehkä olisi tulostin, mutta siinä vaiheessa se olisi ollut vielä suojamuovin alla remppakaaoksessa. Joten sain taas nauttia vähän arjen glamourista ja etsiä paikan jossa voi printata. Näppärästi googletin, kävelin kilsan, menin copyshoppiin sisään, kysyin miten toimin, noudatin ohjeita, tulostin, maksoin 2 dollaria ja olin tyytyväinen. Asiakaspalvelu tosin oli todella outoa tai sitten minä olin näkymätön. Onneksi takanani jonottavat ohjasivat työntekijää palvelemaan ensin minua. 

Maisemat observatoriosta olivat henkeäsalpaavat. Tässäkin kohtaa olisi kannattanut kikkailla niin, että olisi tullut ennen auringonlaskua ja jäänyt sitten odottamaan pimeää. En ole ostanut selfiestickiä ENKÄ AIO vaan hyödynsin sellaista kuin FriendApp, eli toisin sanoen kysyin ihmisiltä, josko he voisivat ottaa minusta kuvan. Otin itsekin muistomerkkipuistossa yhdestä porukasta kuvia. Minua hieman jännitti, sillä en ole oikeastaan ottanut järkkärillä kuvia enkä varsinkaan katsomalla siitä reiästä. Joo, kamerasanasto on hallussani! Tytöt kuitenkin ihastelivat, kuinka hyviä otoksia olin saanut aikaan, ja tunsin ylpeyden läikähdyksen sydämessäni! Toki otin observatoriossa satoja selfieitä ilman tikkua, mutta hyödynsin myös kolmen eri ystävän palveluksia, tein vähän laatuvertailua. Ensimmäinen oikeasti yritti, otti salamalla ja ilman, mutta kuvat eivät olleet häikäisevää kauneuttani imartelevia. Toinen ystävällinen henkilö oli observatorion työntekijä ja hänkin teki parhaansa ja otti erilaisia kuvia, mutta en ollut kuitekaan tyytyväinen kulmiin enkä rajauksiin. Päätin kokeilla vielä yhtä pariskuntaa ja he ottivat minusta kivoja kuvia. Tässä vaiheessa olin itsekkin ymmärtänyt selailtuani muiden kuvia Instagramissa, että parhaan kuvan saa istuvasta henkilöstä. Ehdotin pariskunnalle, että voisin vastapalveluksi ottaa heistä kuvia. Voi sitä hellyyden määrää, mitä New Yorkin yläpuolella harrastettiin! Tuli kyllä sellainen olo, että tämä kokemus olisi ollut niin kaunista jakaa jonkun rakkaan ihmisen kanssa.

Kun saavuin tornille, lipuntarkastaja ihmetteli, että olenko oikeasti yksin ja hän halusi halata minua. Selitin hänelle, että tykkään matkustaa yksin, sillä saan olla itsekäs ja että en tunne oloani yksinäiseksi. Hän riemuitsi asennettani ja hihkaisi perääni julistaen ”Be selfish!”. Kaikessa itsekkyydessäni taisin kuitenkin saada uuden ystävän! Nimittäin kun olin lähdössä tornista ja alhaalla tietysti kauputeltiin sikahinnoin kuvia, joita meistä otettiin ylhäällä, niin yksi työntekijä jutteli kanssani, sillä aikaa kun kuvaani kehitettiin. (Joo ostin sikahintaiset kuvat, joissa hymyilen niin leveästi, että ikeneni kiiltävät.) Hän sanoi, että on menossa sunnuntaina juhlistamaan Pridea kavereiden kanssa ja pyysi minua mukaan. Vaihdoimme puhelinnumerot ja hän sanoi, että tekstaa sinä eka. Lähetin kotiin päästyäni hänelle viestin, ensin kikkailtua suuntanumeroiden kanssa, ja nyt odotan jännityksellä, että onko hän koskaan saanut viestiäni ja ottaako hän koskaan yhteyttä. Mietin, että tuo saattoi myös olla julma temppu saada minut ostamaan ne kuvat. Täällä ei oikeen tiedä, mikä on aitoa ja mikä on vain pyrkimystä saavuttaa omaa etua. 

(Naurattaa kun mulla oli mun pieni actioncam kädessä, niin se on muuttunut reiäksi näissä kuvissa!)

Kun halusin matkustaa New Yorkiin, halusin juurikin asettua tänne. Halusin leikkiä, että elän täällä. Siksi tulin kolmeksi viikoksi, siksi tulin yksin, siksi halusin majoittua jonkun oikeaan kotiin. Halusin kokea, millaista on käydä ruokakaupassa, millaista matkustaa metrolla ja millaista pestä pyykkiä pesulassa. Halusin kulkea kaduilla ja puistoissa, inspiroitua arjesta. Muistan lapsena, kun kaikki leikit jäivät aina kesken. Eihän leikkiä edes voi lopettaa, sillä tarinat harvoin päättyvät edes kuolemaan. Minä jatkan leikkejä yhä aikuisena etsimällä erilaisia kokemuksia. Arjen lisäksi toki odotin New Yorkilta sykähdyttäviä elämyksiä, ja ainakin eiliset maisemat antoivat minulle juuri sitä, mitä tältä kaupungilta kaipasin. Tänään leikkini jatkuvat sykähdyttävissä merkeissä, nimittäin menen katsomaan ensimmäistä kertaa elämässäni Broadwaymusikaalia ja tähän leikkiteemaan sopivasti kyseessä on Finding Neverland!

Hehkutusta luvassa videoreportaaseissani muutaman päivän viiveellä! Nyt ollaan vlogissa vasta päivässä numero 7.

Ellu <3

Puuhaperjantai,

remontti se vain jatkuu ja laajenee. Minulla on oikeasti ollut täällä tosi upeaa, mutta innostun aina kirjottamaan kommelluksista. Draamantaju, lahja vaiko kirous? En ole kyyhöttänyt huoneessani sentään kahta päivää. Eilen kun remppamiehet pitivät lounastaukoa, niin luikahdin ulos ja lähdin tapaamaan Times Squarelle ystävääni ja hänen ystäväänsä, josta toki sain myös uuden kaverin. Menimme nauttimaan lounasta Toniciin ja edellispäivän Applebee’sin keskinkertaisen annoksen, limpparin, kiireisen palvelun ja 36 dollarin laskun jälkeen olin tyytyväinen, että nyt sain nautittua itseni ähkyyn ja hiprakkaan puolet halvemmalla ja kiireettömällä palvelulla. Ja tietysti hyvässä seurassa! Kävimme myös Disney Shopissa tarkistamassa, ettemme ole vieläkään kasvaneet aikuisiksi!

Kun illalla palasin kämpille, sain taas muistutuksen siitä, että universumi ei ymmärrä kieltomuotoja toiveissa. ”Eihän remppa laajene huoneeseeni”. Eipähän. Yritän olla jatkossa tarkempi toiveissani, universumi. Kun huomasin huoneeni oven olevan auki ja kurkkasin varovasti sisään, satutin varpaani kun leukani tippui niille. Kuten muissakin talon huoneissa, nyt minunkin kaikki kamani oli siirretty seinien viereen ja peitetty muovilla. Muovit ja lattia olivat täynnä jotain purua ja ikkunan tuuletin pöllytti niitä ympäriinsä. Panic panic panic. Ceira ja Dave eivät olleet kotona, en voinut jakaa järkytystäni muualle kuin facebookiin. Sammutin tuulettimen ja lähdin puistoon. Päässäni alkoi looppi: Missä minä nukun, tosi inhottavaa kun huone on likainen ja tavarani pressun alla, kai saan edes jotain hyvitystä, minun yksityisyyttäni on loukattu, minun tavaroihini on kajottu, tämä on nyt kyllä epäreilua, miten sanon tästä, en uskalla, jos ne suuttuvat, mutta minä olen suuttunut, koska voin nyt mennä takaisin, koskakohan ne tulee kotiin, missä minä nukun, tosi inhottavaa kun huone on likainen… Minua rassaa muutenkin asua toisten nurkissa, kun olen tottunu asumaan yksin ja olemaan ja tekemään miten huvittaa. Sitten vielä tällaista ekstrahupia. Prospect Parkissa tajusin, että ilmaiskonsertti, johon olin matkalla, alkaa vasta kahden tunnin päästä. Istuin penkille ja pelasin kännykällä pasianssia. Täällä ole edes ilmaista langatonta verkkoa! Anna mun kaikki kestää! En tiedä miksi otin asian niin raskaasti, mutta matkustaminen on kaikessa ihanuudessaan myös tosi stressaavaa. Koko konsertin ajan looppailin vain pääni sisällä. Lämppäri Jason Walker sai minut välillä tuntemaan mielihyvää korvieni kautta. Pääesiintyjä Lucinda Williamsin musiikki ei ollut yhtään mieleeni. Yritin ja yritin. Muu yleisö oli tohkeissaan. Minä yritin, mutta ei. Pakko päästä pois.

Kotona kuulin jo käytävään Cieran äänen. Ajattelin, että hyvä, nyt voin kysyä, että wtf. Ciera pahoitteli heti tilannetta ja kertoi, että huoneessani on nyt siivottu ja muovit poissa ja remontti on valmis huoneeni osalta. Cierakaan ei ollut tiennyt, että remonttia pitäisi tehdä myös minun huoneeni puolella. Seinään katon rajaan on ilmestynyt jokin juttu, joka näyttää sellaiselta, josta lentää vettä palohälytyksen sattuessa. Universumi. Kuule pyyntöni. Haluan, että tämä huoneeni pysyy sopivan kuivana. Kiitos. En maalaa uhkakuvia, en houkuttele pahoja asioita ajatuksillani. Haluan vain, että tässä huoneessa on mukava olla. Kiitos.

Nyt sain sähköpostin, että keskiviikon Mad Men Tour on peruttu oppaan sairastumisen takia. Voi kurja! Päiväkierroksia menee vain keskiviikkoisin 3pm 59 dollarilla ja iltakierroksia torstaisin ja perjantaisin 7pm, mutta iltakierrokset ovat 150 dollaria. Sisällöltäänkin minua kiinnostaisi enemmän päiväkierros ja minulla olisi siihen sopiva mekkokin mukana! Kierroksille siis kehotetaan pukeutumaan sarjan henkeen. Voi kurjuuksien kurjuus. Onkohan nuo nyt sitten kuinka pitkälle peruttuja? Ehtisin vielä viimeisenä matkapäivänäni päiväkierrokselle ehkä juuri ja juuri, sillä koneeni lähtee 21:25 kohti Eurooppaa. Toisaalta lentokentälle on mentävä ajoissa, joten saattaa kyllä tulla kiire. Voi rähmän käpy. Iltakierros on kirpeän hintainen ja minulla on vain päivämekko mukana!

Ehkä täytyy vain tyytyä Mad Menin osalta tähän huonoon kuvaan. Voisin pukea sen mekkoni päälle ja ajaa muut ihmiset pois tuon penkin luota ja pyytää yhtä jäämään ottamaan kuvia Fiftari-Ellusta.

Vlogissa kuljetaan tällä hetkellä päivässä 6. Ehkä vlogeissa tuon paremmin esiin niitä matkan upeita puolia!

Ellu <3