Yli viiden vuoden takainen, verestävin sydämin aikanaan kuopattu ystävyys teki yllätyscomebackin elämääni eilen. 

Siinä me jutustelimme mukavia, puhuimme rakkauselämästä ja urakiidosta, koitimme outsmartata toisemme brassailemalla mukatärkeistä saavutuksista mahdollisimman hienovaraisesti virkkeiden välissä vihjailemalla. Kepeästi, aivan kuin emme kumpikaan muistaisi. 

Ilkeitä sanoja, mykkäkouluja, valehtelua. Manipulointia, vaatimuksia ja syyllistämistä. Sitä, miten hän tuhosi lempimekkoni pesussa pyytämättä koskaan anteeksi ja miten hän pienin, taitavin valhein usutti minut väärille teloille sen yhden ihanan pojan suhteen. Sitä, kuinka yhtenä hetkenä olin uskottu, maailman älykkäin, ainoa joka ymmärtää – ja silmänräpäyksessä epäempaattinen, itsekäs, dry-sucking self-centered unappreciative person.

Ja silti, siitä kaikesta huolimatta, huomaan välillä kaipaavani niitä aikoja. Eilisen muka-aidon kuulumistenvaihdon jälkeen entistä enemmän. Muistan mökkiviikonloput, costa coffeen pahan kahvin tahraamat luentomuistiinpanot, karpalococktailit, pieleen menneet kulmavärit ja sateisen ilman tuoksun.  

Minä uskon, että hän oli narsisti. Miksi mietin, onko hän muuttunut?