Kuntoilusta osa 3: kotimatkakiri

Kun ihminen, joka ei osaa juosta, haluaa ylipitkän työpäivän jälkeen jolkotella linja-autopysäkiltä vajaan kahden kilometrin matkan kotiin on kai vain ja ainoastaan järkevää antaa sen juosta. Tai siis hölkätä (juosta kun en osaa).

Tukevat juoksukengät viime syksynä Jyväskylässä

Maihareissa, parkatakissa ja pillifarkuissa jäisellä ja pimeällä maaseututiellä käsilaukku ja kangaskassi olalla jolkottelu vaikuttaa vähintäänkin huvittavalta. Koska en kuitenkaan voinut olla juoksematta (jostain käsittämättömästä syystä) hiljensin kävelyyn vain, jos tiellä sattui olemaan vastaantulijoita – hehän olisivat voineet vaikka luulla, että juoksen karkuun. 

Mutta ei, tänäiltana juoksin ihan vain juoksemisen ilosta.

Juoksemisen ilosta, jota en olekaan koskaan ennen näin aikuisiällä tuntenut. 

Ajattelin etten ehkä kuitenkaan jaksa juosta tuota 1720 metrin matkaa, mutta kappas, niin vain ei tuntunutkaan missään! Ja kyllä, ymmärrän ettei matka ole pitkä ja kuntonikin on perushyvä. En vain teknisesti osaa juosta ja aiemmin olen jo lyhyestäkin matkasta ollut aivan keuhkot solmussa ja niska jumissa. Vaan en nyt. Maiharit pitivät hyvin jäätiköllä. Parka hengitti sopivasti. Kädetkään eivät vispanneet vääriin suuntiin, kun ne oli sijoitettu kangaskassin sankoja pitelemään.

Ja minä olin melkein pettynyt, kun kotipihan portti häämötti. Teki mieleni melkein juosta ohi ja edestakaisin vielä hetki! 

Pitkän työpäivän ja melko pitkän kotimatkan jäljiltä epäurheilullinen hölkkäily virkisti mukavasti. Raikas ilma, tähtitaivas ja koti, jonne kannattaakin juosta!