Huone, joka koko tähänastisen elämäni ajan on toiminut varastona. Huone, jonka ikkunan verho on aina ollut kiinni. Huone, jossa isäni (ja mieheni) moottoripyörät ovat talvehtineet peittojen alla. Pimeä huone, jota minun on vieläkin vaikea kuvitella valoisana ja, no.. ei-vihreänä.

On siellä sentään vähän valkoistakin, ja oranssia..

Viidennen ja viimeisen huoneen remontti alkoi virallisesti tänään. Huone sijaitsee kulmassa etelään päin eikä siis suinkaan ole pimeä nurkka. Vihreän levyn alta paljastuvat tukevat hirsiseinät ja kokolattiamatto peittää punaruskeaa vanhaa leveälankkuista puulattiaa. Oranssi Porin Matti jää lämmittämään huonetta, joskin toisen värisenä (värin pähkäily alkakoon nyt!).

70-lukuinen ovijuliste joutunee poistettavaksi

Keltaisen tuvan remontointi on ollut alusta saakka (ja jo ennen remontin alkamista) pitkälti tunnekysymys. Nykyinen kotini on mummolani. Talo, jossa mummoni on syntynyt ja kuollut, ja jonka vihreässä kulmahuoneessa isäni, äitini ja isoveljeni ovat eläneet ennen syntymääni. Ja vielä niin paljon muuta.

Purimme tänään huoneesta kaapin, jonka isäni oli huoneeseen rakentanut. Äitini ja isäni kävivät läpi kaapin tavaroita, tunsin ilmassa luopumisen tuskaa, mutta näin myös ilonpilkahduksia vanhoissa postikorteissa, pääsylipuissa, yhteisissä retkissä..

Illalla katsoin keltaisen tuvan ikkunasta, kun isäni ojensi äidilleni pienen kimpun leskenlehtiä heidän kohdatessaan pihatiellä.