Postia kissaystävälle, Iitulta
Minä olen Iitu.
Iitu ei ole alkuperäinen nimeni vaan sain sen alkuvuodesta 2008, kun minut haettiin Viikin löytöeläintalosta uuteen kotiin. Kissojen nimipäiväkalenterin mukaisesti kaikkien Iitu -kissojen nimipäivänä.
Löytöeläintalossa olin ehtinyt majailla jo pidemmän aikaa, pian minut olisi siirretty Hesy:lle, missä olinkin ollut jo aiemmin. Siellä minua kutsuttiin Orvokiksi. En ole kovin orvokkinen eikä sekään ole alkuperäinen nimeni. Pidän kyllä kukkien natustamisesta (vaikka niitä ei kuulemma saisi syödä..). Löytöeläintalolla minua kävi katsomassa pariskunta, joka ei halunnut viedä minua kotiin. Sitten tuli joku, jonka käsiä menin heti puskemaan, ja jonka syliin halusin kiivetä. Olin laiha ja takkuinen.
Seuraavana päivänä matkustin kuljetuskopissa bussilla uuteen kotiini (ja huusin koko matkan!). Uudessa kodissa majoituin sängyn alle, mutta pian huomasin, että päiväpeiton alla oli mukavampaa. Niin mukavaa, että vietinkin siellä monta kuukautta. Sitten uskalsin vähän katsella ympärilleni ja huomasin, että asuinkin toisen kissan kotona. Oltiin ehkä joskus melkein kavereita, mutta se toinen olisi koko ajan halunnut leikkiä tai en ehkä ihan ymmärtänyt, tuijotin vain hölmistyneenä (ja ehkä vähän sähisin, kun se yritti putsata turkkiani. Minun turkkiani?!).
Muutin sen toisen kissan ja ihmisten kanssa kerran, sitten vain minä ja ihmiset muutimme, paikkaan jossa oli mukava huone, jonka hyllyillä pystyi nukkumaan ja piileskelemään. Sitten muutimme kaikki keltaiseen tupaan. Paitsi, että minä asuin vähän aikaa naapurin mummolassa, missä istuin iltaisin mummon ja paapan vieressä tuvan pöydän ääressä katsomassa uutisia (ja sain ihan kamalasti herkkuja!). Mummon mielestä söin huonosti. Paapan mielestä en osannut käyttäytyä (enkä ehkä osaakaan..). En uskalla mennä ulos. Siellä on kylmä ja kauhean avaraa ja voisihan olla, etten pääsisi takaisin sisälle?! Työpöydältä ja omalta paikaltani tuvassa on hyvä seurata ulkoilmaelämää, lasin takaa.
Ehkä ensi kesänä uskallan ulos. Ehkä (en kyllä lupaa!)
Parasta keltaisessa tuvassa on tietenkin se, että on tilaa juosta! Viime viikolla sain uuden huoneen. Sinne oli tuotu patjoja ja tyynyjä ja menin heti nukkumaan villapeiton alle. Ennen muuttoa en osannut hypätä enkä oikein juossutkaan. Mutta matot on kyllä kiva rullata aina öisin! Kaikki kasvit on jostain syystä laitettu paikkoihin, minne en saa mennä. Onneksi saan kuitenkin syödä raksuja ja herkkuja! Olen ehkä vähän koukussa kuivaruokaan. Ja maitonappeihin!! Mutta miksi en ole saanut maitonappeja ainakaan puoleen vuoteen?!! Eikö niitä enää ole olemassa? Tuvan sushikokki tarjosi kyllä minulle lohta, mutta en oikein tiennyt, mitä sille olisi pitänyt tehdä. Heitin sen lattialle. Nuolaisin ja menin nukkumaan. Ihan omituista, maitonapit on paljon parempia!
Yhtenä yönä ryöväsin jonkun kaulaliinasta pari lankapalloa. Niitä on hauska jahdata! Kilisevät, kolisevat ja rapisevat lelut ovat kummallisia. Mitä niille pitäisi tehdä? Minä ehkä vähän pelkään niitä.. Mittanauhan olen myös joskus saanut tassuihini! Paras lelu tai ainakin yhtä hyvä kuin matonkude! En kuitenkaan yleensä jaksa leikkiä. En ehkä ole kovin nuori enää. Omistajat aina välillä miettivät, koska syntymäpäiväni on (saisin varmaankin lah.. KUKKIA!! ja NE saisin syödä ihan kaikki!). Olen ehkä ainakin 12 ihmisvuoden ikäinen, mutta näytän vieläkin tosi nuorelta ja kauniilta (ja jostain syystä moni eläinlääkäri on ollut huolestunut siitä, että näytän niin hämmentyneeltä.. ehkä minä vähän olenkin?)!
Viikonloppuaamuisin herään aina klo 06:00 ja kiipeän ihmisten tyynyille kehräämään ja ehkä putsaan niiden turkkia, autan vähän aamupesussa. Sitten saankin ruokaa, varmaan palkaksi aamupesusta. Purrrrrrrrr!