Rakkaat naapurit
On toukokuun loppu, ja olemme asuttaneet omaa tupaa vasta muutaman päivän. Kello 01:30 nurkilla eteisestä kuuluu ääniä ja avain kiertyy lukossa. Hetken kuluttua isäni seisoo makuuhuoneemme oviaukossa otsalamppu päässään. Tuijotan häntä epäuskoisena ja vilkaisen varovaisesti miestäni vieressäni. En sano mitään, mutten voi olla ajattelematta, miten mieheni varmasti ajattelee ”ei olisi koskaan pitänyt edes harkita muuttoa appivanhempien naapuriin!”.
Todellisuudessa mieheni ei ajatellut kuten pelkäsin. Isäni ja otsalampun kajon kadotessa pimeyteen (ja naapuritaloon takaisin omaan kotiinsa), purskahdimme nauruun. Ja oikeasti isäni öiselle yllätysvierailulle oli aivan perusteltu syy – olin paria tuntia aiemmin käynyt kysymässä neuvoa jätevesipumpussa palavan varoitusvalon vuoksi, isäni ei ollut halunnut odottaa aamuun saakka vaan oli lähtenyt tarkistamaan tilannetta vielä yömyöhällä. Ihan oikeasti perusteltu syy siis! ..vai oliko sittenkään?
Ennenvanhaan lähisuvun kanssa samassa pihapiirissä tai samassa tuvassa asuminen ei ollut lainkaan kummallista tai harvinaista. Nykyään kaivataan omaa tilaa ja yksityisyyttä eikä ensimmäinen ajatus oman kodin sijainnille ehkä ole omien tai puolison vanhempien naapurissa, samasta talosta puhumattakaan.
Koti keltaisessa tuvassa on kuitenkin ollut haaveni lapsesta saakka. Saatoinpa joskus ajatella, että muutan takaisin maalle vaikka yksin, jos mies ei mukaani lähde. Mutta hän lähti, ja remontti aloitettiin rohkeasti hänen viiden viikon ”kesälomallaan”, jonka aikana itse olin töissä ja isäni remonttihommissa mieheni kanssa 10-12 tuntisia päiviä hellekesän 2011 loppuvaiheilla. Tulikoe, voisin sanoa. Koe läpäisty vähintäänkin hyvin arvosanoin, puolin ja toisin.
Vajaan parin vuoden remppailuun ja reilun puolen vuoden naapuriasumiseen on mahtunut jos jonkinlaisia tapauksia, mutta isäni on sentään onneksi vain tuon kerran käynyt otsalampun kanssa makuuhuoneemme ovella keskellä yötä.. Omien vanhempieni naapurissa asumista aloin ajattelemaan uudelleen eilen, kun soittelin heille töistä pitkin päivää ja illalla kuskasin kaupasta mustikkakeittoa ja kaurahiutaleita naapuriin kahdelle kuumepotilaalle. Niin, naapuriasumisessa on myös etunsa. Koskaan ei jää yksin, jos vaikka sairastuu tai muuten tarvitsee apua.
Käyn tiuhaan tahtiin lainaamassa naapurista maitoa, leipää, milloin mitäkin. Vanhempani saavat usein kokkailuistani puolet (aina kuitenkin teen liikaa vain meille kahdelle keltaisen tuvan asukille). Isäni on myös korvaamaton apu autoasioissa ja tuvan lämmityspalveluna nyt talvella, kun itse olemme päivät töissä. Kissallakaan ei taida olla mitään sitä vastaan, että ruokakuppi täyttyy myös keskellä päivää eikä vasta iltamyöhällä. Remonttikin saattaa kuin itsestään edetä sillä aikaa, kun olemme poissa.
Ärsyttävää kuitenkin on, että tunnen itseni välillä enintään kymmenenvuotiaaksi (enkä suinkaan 30..), tai kun isäni ohimennen vähän oveen koputellen sujahtaa tupaan ja nauliintuu (parhaaseen toisten naapureiden valkoilu-)ikkunaan seuraamaan kylän tapahtumia, joita ei omista ikkunoistaan näe. Tai silloin, kun sitä remonttia on poissa ollessamme tehty niinkuin isäni haluaa, eikä niinkuin me haluamme. Rantasaunakin lämpenee tuttuun tapaan vain ja ainoastaan niinä päivinä ja siihen kellonaikaan kuin on ollut tapana aiemmin.
Niin, ne miinuspuolet.. Mutta tätäkin kirjoittaessa lähinnä naurattaa. Hyviä puolia on niin paljon enemmän!
Rakkaat naapurit: äitini (ja isoveljeni) joskus 1970-luvulla / isi ja punainen Corolla keltaisen tuvan pihamaalla myös 1970 jotakin – äitini päällä oleva kesämekko on muuten minulla tallessa ja edelleen kesäisin käytössä!
Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun ystävämme ja tuttavamme ovat kyselleet varovaisesti, miten elo (appi-)vanhempien naapurissa sujuu tai kuittailleet miehelleni ”muutit sitten anopin naapuriin!”. Itse olen ihmetellyt sitä, miten moni ei voisi kuvitellakaan asuvansa omien saati appivanhempiensa naapurissa. Saattaa toki vaatia tietynlaisen luonteenlaadun tällainen järjestely ja pitkää pinnaa, mutta niin ne muutkin naapurit vaativat.
Olen aina pitänyt perhettä jonkinlaisena yhteisönä. Tällä ”kommuunilla” oli viime kesänä yhteinen perunamaa ja ensi kesänä toivottavasti kokonainen kasvimaa! Äitini isällä oli tapana sanoa, että perheellämme on ystävyys- ja avunantosopimus, johon voi aina luottaa. On mukavaa, että tämä sopimus on jo jatkokaudella ja on saanut myös uusia jäseniä, vaikka vanhoja onkin ehtinyt sopimuksen piiristä poistua. Sopimuksen tulevilla kausilla en haluaisi nähdä ainakaan yhteistyön vähenemistä.
************************
Voisitko itse kuvitella asuvasi vanhempiesi naapurissa? Entä appivanhempien? Tai vaikkapa samassa talossa (ei siihen minäkään en pystyisi!)? Vai kuulostaisiko tämä pahimman painajaisesi toteutumiselta?