Hups vaan! Meidän perhe on ollut nelihenkinen jo 7,5 kuukauden verran!
Kaksilapsisuus on jo noin pitkään ollut meillä normitilanne. Tänään juuri mietin, millaista oli kun meillä oli vain yksi lapsi. No, tavallaan toki helpompaa – varsinkin päikkäriajan oma hetki oli taattu ja rauhallinen, ja esimerkiksi kotoa poistuminen oli helpompaa ja houkuttelevampaa kuin nykyään. Yhden lapsen tarpeisiin pystyi vastaamaan helpommin eikä joutunut kokemaan riittämättömyydentunteita vanhempana niin usein. Mutta en oikein enää osaa kuvitella elämää vain yhden lapsen kanssa.
Nykytilanne on silti se, että äitiä tuppaisi vähän väsyttämään. Pinna on juuri nyt melko kireällä ja kaikenlaiset kitinät nirhavat viulunkieltä välillä oikein urakalla. Syytän hormoneita – taisi väsymys alkaa painamaan Liinankin ollessa reilu puolivuotias. Päivät ovat heti helpompia, kun lapset nukkuvat päikkäreitään hyvin, eikä päänuppia kiristä silloin niin paljon.
Tekemistä tuntuisi myös olevan enemmän kuin käytettävissä olevaa aikaa. Pitäisi pitäisi pitäisi tehdä kaikenlaista, mutta ennen kaikkea haluaisin tehdä vaikka mitä – ommella, ostella kankaita, neuloa, blogata, harrastaa liikuntaa, tyhjentää kodista turhaa tavaraa pois… Ja jotenkin tuntuu, että käytettävissä on vain ajan rippeitä mihinkään muuhun kuin perusasioihin.
Pääasiassa mennään kuitenkin positiivisella mielellä. Lapsista alkaa nykyään olla ihanasti seuraa ja iloa toisilleen. Poju oppi ryömimään parisen viikkoa sitten ja porhaltaa pitkin alakerran lattioita, mutta paras paikka tuntuu olevan aina siellä missä isosiskokin on. Liina on ottanut Pojun vastaan täysivaltaisena perheenjäsenenä jo aikaa sitten, mutta läheisemmät suhteet ovat vasta viime aikojen tulosta. Nykyään Liina juttelee usein Pojulle, antaa hänelle leluja ja pussaa suloiset iltapusut mielellään. Hieman kyllä harmittaa, kun aika usein lelut ovat märkiä erään pikkuveljen järsimisen jäljiltä.
Moikka! Pöydänalus on nykyään mun lempipaikka!
Niin, se järsiminen… Pojulla on nyt kaksi alahammasta, nätisti keskellä vierekkäin, ja ne ilmaantuivat ihan yllättäen ja ilman kipuja ja kitinöitä. Nyt ilmeisesti on lisää hampaita pukkaamassa jonnekin päin suuta ja vähän hankalammin, sillä yleensä niin tyytyväinen ja iloinen Pojunen kitisee epäilyttävän paljon ja kaipaisi koko ajan viihdykettä.
Liina ei vauvana laittanut juuri mitään suuhunsa (ruokaa lukuunottamatta), Poju sen sijaan laittaa sinne ihan kaiken. Pitäähän se tämäkin kokea tässäkin perheessä, perus vauvameininkiä! Liina oli vauvana pääasiassa käsillä tunnusteleva, hipelöi aina kaikkea ja hänen käsieleidensä valikoima oli vallan ihastuttava. Nykyäänkin hän on todella taitava monissa käsillä tekemiseen liittyvissä asioissa, kuten piirtämisessä.
Minusta on tosi hauskaa havainnoida näitä omien lasteni samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia! Ei niinkään vertailun vuoksi, vaan ihan sillä ihmetyksellä, miten saman perheen lapset ovat niin samanlaisia ja erilaisia. Jännää nähdä, millainen taapero Pojusta aikanaan tulee.
…varsinkin kun siskokin tulee tänne viihdyttämään 🙂
Liikkumisen suhteen Poju on siskoaan aktiivisempi ja toimeliaampi. Pojun potkut ja käännökset ovat napakoita ja teräviä, koko poika on jäntevä ja solakka. Liina taas möllötteli tässä iässä vielä tyytyväisenä michelinmakkaravauvana olohuoneen maton alueella ja lähti kontaten liikkeelle vasta kahdeksan kuukauden iässä. Silloin hän toisaalta oppi parin viikon sisällä konttaamaan, menemään istualleen, nousemaan tukea vasten ja kiipeämään portaita yläkertaan, huh.
Vaikka Poju on toimeliaampi, luonteiltaan lapset ovat kuitenkin melko samankaltaiset. Näen heissä paljon samaa herkkyyttä, pehmeäluonteisuutta ja joustavuutta. Näiden lasten kanssa ollaan päästy todella helpolla!
Pöydänalusajot! Sisarusviihdettä parhaimmilaan
Yritän tässä miettiä, mikä meidän arjessa kahden lapsen kanssa olisi erityisen vaikeaa. Ei kai oikeastaan mikään… tai no, se kotoa lähteminen. Alkuihmetysten ja pikkuvauva-ajan tarpeiden jälkeen lasten ja minun arkipäivät keskenään ovat aika tasaisia ja mukavia. Mukaan mahtuu tietysti väsymystä, ärsyyntymistä, pinnanpalamista ja turhautumista, mutta kenenpä arkeen sitä ei kuuluisi. Tästä helppoudesta suurin kiitos kuuluu lasten viihtymiselle myös itsekseen – Pojua ei ole koskaan täytynyt kanniskella paljon – sekä Miehen osallistumiselle lastenhoitoon.
Haastavinta arjessa olisi varmasti, jos pitäisi yksin saada molemmat lapset yöunille. Mutta nykyään Mies tulee aina kotiin ennen Pojun nukkumaanmenoaikaa ja iltahommat jakautuvat kahdelle. Minä vastaan Pojun nukuttamisesta (tissit!) ja Mies vastaa Liinan iltapalasta ja nukkumaanmenorutiineista. Kieltämättä tämä olisi yhden aikuisen hoidettavana haastava yhtälö, sillä Pojunen simahtaa iltaisin klo 20 ja Liina taas on niihin aikoihin vasta alakerrassa iltapalalla. Liina on meidän iltahillujamme ja on vauvasta saakka ollut myöhäinen nukahtaja, nykyäänkin hän nukahtaa vasta klo 22 maissa. Poju taas tosiaan sammuu kuin saunalyhty, joten hänen nukuttamisensa on varsin mukava tehtävä ja käy minulle pienestä iltarentoutumisesta.
Yöunet voivat yllättää vaikka mummon sylissä, jos ei pääse ajoissa sänkyyn nukkumaan
Pojun päivärytmi onkin muotoutunut melko vaivihkaa ja omalla painollaan. Onhan totta kai ollut paljon helpompaa löytää vauvallekin rytmiä kun perheessä on jo olemassa jonkinlainen ruokailurytmi, vaikka se onkin meillä hieman häilyvä. Liinan vauva-aikaan piti ihmettellä päiväunirytmiä, ruokailuja ja iltanukuttamisia loputtomiin. Vielä Pojun päiväunien suhteen ollaan sikäli epämääräisessä tilanteessa, että unien ajankohta vaihtelee hieman sen mukaan, mennäänkö aamupäivällä leikkipuistoon (eli unet alkavat kun vaunut lähtevät liikkeelle) vai ollaanko sisällä. Harmi kyllä aika usein päikkärit menevät lapsilla ristiin niin, että he nukkuvat suunnilleen vuorotellen eikä minulle välttämättä jää täysin lapsivapaata aikaa levähtämiseen. Toisaalta yhden lapsen kanssa on kevyempää olla hetken aikaa kuin kahden.
Ja joskus sattuu niinkin, että ulkona vaunu-unilla nukkuu kaksi lasta yhtäaikaa, kuten tänään! Tällä hetkellä Pojun päikkärit ovat suunnilleen klo 12 lähtien, puolestatoista tunnista kolmeen tuntiin kerrallaan (usein muutamilla välinukutuksilla vaunuja työnnellen), ja klo 17 maissa reilun puolen tunnin tirsat, Liina taas nukkuu klo 14 maissa kahdesta kolmeen tuntia. Tiedän, luksusta, moni vauva ja taapero ei nuku päivällä näin hyvin. Näiden taukojen avulla jaksan minäkin, vaikka lasten unet menisivät ristiinkin. Sentään nukkuvat!
Näinkin välillä!
Öisinkin meillä nukutaan… ja heräillään. Kukaan ei onneksi hillu hereillä tuntikausia, vaan heräämiset ovat lyhyitä, mutta kumpikin lapsi heräilee öisin. Poju nukkuu minun vieressäni ja yötainnutus hoituu maidolla, viime aikoina myös tutilla kun hermostuin yötuttina olemiseen. Heräilemme varmaankin kahdesta kolmeen kertaan yössä, en oikein ole kärryillä määristä. Mies käy yleensä auttamassa Liinaa tämän heräillessä. Kaikki saavat nukuttua kohtuullisesti, mutta tokihan väsyttää kun yhtenäiset koko yön unet ovat jo ehtineet unohtua kokemusmuistista kokonaan. Olen kuitenkin todennut, että taidan nykyään pärjätä melko vähillä unilla, sillä vaikka menen nukkumaan (liian) myöhään ja heräilen yöllä, pärjään ok jos vain en joudu nousemaan ennen klo 7.30. Onneksi lapset yleensä heräävät klo 7.30-8.30 välillä eli ihan inhimilliseen aikaan.
Oma identiteetti on kotiäitinä välillä koetuksella. Tämä on jotenkin häilyväistä aikaa oman olemisen suhteen – toisaalta viihdyn hyvin kotona ja harrastan monenlaisia asioita täältä käsin, toisaalta moni puoli omasta persoonasta on horroksessa tai vähällä käytöllä. Olipa esimerkiksi mielenkiintoista kirjoittaa omaa opinnäytetyötä tässä taannoin ja käydä koululla juttelemassa alan asioista, aikuisten kanssa. Kieltämättä on ikävä sellaistakin elämää…
Yksi Pojun ykköshuveista on käydä moikkaamassa omaa peilikuvaa
No, siinäpä oli jo monenlaista. Yleisesti ottaen ihan hyvin menee tässä kahden lapsen perheessä, pientä turnausväsymystä lukuunottamatta! Monien muiden arjen haasteista kuullessa muistan aina olla kiitollinen, että meillä moni asia on sujunut melko luvattoman hyvin. En millään lailla kuvittele, että tämä helppous olisi jotenkin omaa ansiotani, meillä nyt vaan on sattunut hyvä tuuri monen asian suhteen.
Vuorokauteen voisin silti ottaa muutaman lisätunnin ihan mielelläni, että ehtisin harrastaa vähän enemmän 😉
***
Edit. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui viime yönä??? Tämän kun ehdin illalla kirjoittaa ja ajastaa aamujulkaisuun niin johan meillä oli heti ihan katastrofiyö. Poju heräsi puoliltaöin eikä nukahtanut enää vaan ryömiskeli pitkin sänkyä. Seurasi erinäisiä vaiheita, joiden seurauksena Poju nukahti lopulta pikkutunneilla alakerrassa koliikkikiikkuun, minä sohvalle ja vielä Liinakin sekoitti soppaa ja päätyi nukkumaan Miehen vieressä (mitä on tapahtunut aiemmin ehkä kerran). Mies-parka joutui lähtemään aamulla aikaisin töihin ja minä taas hoipertelen pöhnässä täällä kotona. Ei mene aina putkeen meidänkään yöt…
