Viihdynkö kameran edessä, vaikken ole siinä luonnostaan hyvä?
Mä en ole koskaan ollut luonnostaan hyvä olemaan kuvissa. Ihan sama kenet pyydän ottamaan musta kuvia, saatan jännittää tilannetta jo päivän etukäteen ja aivan varmasti kärsin valtavasta asukriisistä ennen kuvaamaan lähtemistä. Välillä en kuvatessa uskalla katsoa kameraan, vaan koitan jatkuvasti kääntää selkäni kuvaajaan päin.
Kaikesta tästä huolimatta mä silti pidän kuvattavana olemisesta, etenkin silloin, kun päädyn kameran eteen lyhyellä varoitusajalla. Mitä vähemmän mulla on aikaa hermoilla kuvattavana olemisesta, sitä paremmin se sujuu.
Oon aikaisemminkin kertonut pitäväni kuvattavana olemisesta, mutta silloin en kuitenkaan pitänyt varsinaisesti kuvaustilanteista. Pidin siitä, kun sain nähdä onnistuneita kuvia itsestäni, en siitä, kun niitä otettiin. Toivoin, että kuvien joukossa ei olisi epäonnistuneita versioita ja olin tyytyväinen vasta, jos mukana oli useita hyviä otoksia.
Nykyisin olen tyytyväinen, jos saan edes kaksi tai kolme hyvää kuvaa, enkä kummemmin välitä, vaikka huonoja kuvia olisi paljon enemmän, kuin hyviä. Yhdessä kuvassa oleva typerä ilme ei pilaa koko loppupäivää.
Vaikka kuvattavana oleminen on useimpina päivinä hauskaa, mulla on myös niitä päiviä, kun menen kameran edessä lukkoon enkä millään osaa olla rennosti kuvissa. Jos mut saa näinä päivinä olemaan kuvissa, haluan nähdä suunnilleen jokaisen kuvan heti, kun se on otettu, jotta voin tarkistaa miltä näytän ja seisonko tyhmästi.
Niissä kuvissa, joissa itse näyn, kiinnitän huomioni niihin asioihin, joita kukaan muu ei huomaa ja joilla ei oikeasti ole väliä. Eli kun olen itse kuvassa, kriteerit onnistuneelle kuvalle ovat huomattavasti korkeammat, kuin niiden kuvien kohdalla, jotka otan muista. Kasvojen yli kulkeva hiussuortuva tai huonossa asennossa oleva käsi on yhtäkkiä maailman isoin asia.
Monesti huomaan turhan kriittisyyteni musta otettujen kuvien suhteen vasta silloin, kun selaan niitä muutamia viikkoja myöhemmin. Jään useamman otoksen kohdalla miettimään, miksen koskaan käyttänyt kyseistä kuvaa missään. Enää en edes löydä sitä pikkujuttua, joka joskus häiritsi juuri siinä kuvassa ihan älyttömästi.
Ennen varsinaista kuvaushetkeä en voi koskaan olla varma, mikä oma fiilikseni kuvatessa tulee olemaan. Joinain päivinä joudun kysymään, missä vaiheessa musta on otettu niin upea kuva, kuin kameran näytöllä on ja toisina kuvaaja saa käyttää kaikki suostuttelumetodinsa, jotta katson edes hetken kameraan.
Hyvällä musiikilla, tutulla kuvaajalla ja kuvauspaikalla on mulle iso merkitys. Juuri nyt en voisi edes kuvitella olevani kenenkään muun, kuin kaverini kameran edessä tai poseeraavani paikassa, josta en oikeasti pidä yhtään. Nautin siitä, kun tunnen kuvauksissa olevat henkilöt hyvin ja hetkittäin voin jopa unohtaa koko kameran.
Kuvat: Venla / Dream life
Tiedän, että vaikka pidän kuvattavana olemisesta, en tule koskaan pitämään siitä yhtä paljon kuin kuvaamisesta, sillä itse kuvaamiseen tykästyn jokaisissa kuvauksissa hieman enemmän. Okei, kyllä mä siihen kuvissa olemiseenkin tykästyn joka kerralla vähän lisää.
Lauantaiterkuin,
Tuuli <3
Saman aihepiirin aikaisempi postaus:
Vertaistukea kaikille niille, jotka eivät ole synnynnäisiä huippumalleja