Hei, olen uupunut!

Pian tulee tasan vuosi siitä, kun päädyin itkuromahduksen kautta työkavereiden pakottomana elämäni pisimmälle sairaslomalle. Näin taaksepäin katsoessa, vuosi on todella lyhyt aika ihmisen elämästä, mutta sen aikana ehtii tekemään huikean pitkän henkisen matkan ja kasvun. Uupumuksesta parantumiseen ei ole aikarajaa ja se tulee parhaimmillaan näkymään ja vaikuttamaan ihmiseen koko loppuelämän. Sanon parhaimmillaan, koska uupumuksen voi kääntää myös voitoksi.

Kaikki se viisaus ja oppi, minkä opin viime vuoden aikana, ei tule mahtumaan yhteen kirjoitukseen. Siksi käsittelenkin tässä ensimmäisessä kirjoituksessa sitä päällimmäistä tunnetta, joka johtaa syvempään uupumiseen ja siihen, ettei uupumiseen uskalleta hakea apua, varsinkaan ajoissa. Se tunne on häpeä.

Häpeä on tunne, johon liittyy useimmiten vahva ajatus omasta huonommuuden tunteesta tai vaillinaisena olosta. Häpeä ja leimaantumisen pelko estää usein ihmistä hakemasta apua ja pitkittynyt uupumus voi johtaa pahimmillaan masennukseen. Muistan itsekin vahvasti sen, kuinka ajattelin, että kyllä muutkin jaksavat ja olenko oikeasti vain huonompi kuin muut, kun mun jaksamiskynnys on tullut vastaan, vaikka muut saattoivat nukkua vähemmän, tehdä enemmän töitä tai heillä saattoi olla rankempi arki noin muuten vain. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on ehkä hölmöintä miten ihminen voi ajatella, mutta samalla myös niin inhimillistä. Meni varmaan noin koko sairasloma, kun opin sen, ettei kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä, kukaan muu ei omaa täysin samanlaista elämäntilannetta kuin minulla eikä siten voi verrata omaa jaksamista tai uupumista kehenkään muuhun. Kun häpeästä huolimatta uskallamme aidosti näyttää haavoittuvaisuutemme itsellemme ja muille, voi matka kohti uupumisen hyväksymistä ja parantumista alkaa.

Se miten voimme muuttaa häpeän aiheuttamaa tabua uupumuksen ympärille, on puhuminen ja ymmärrys. Puhuminen työpaikoilla, kotona, ystäville, somessa, missä ikinä se vaan tuntuu hyvältä.Ja ymmärrys siitä, että olemme kaikki erilaisia ihmisiä, jotka koemme asioita eri tavalla eikä siinä ole mitään väärää, jos joskus voimat on loppu. Aina ei tarvitse jaksaa.

Minkälaisia kokemuksia sulla on uupumuksesta ja siihen liittyvästä häpeästä?

Xx, Serveh

 

 

Kommentit (4)
  1. Moikka Sepsu!

    Täällä kanssasisar työuupumuksen suhteen. Tuntui ensin epätodelliselta kokea, että olisi uupunut. Sen asian kielsi itseltään. Työkaverit tämän huomasivat, mutta eivät uskaltaneet siitä minulle ääneen sanoa. Lopulta kun menin lääkäriin, niin asiat loksahtivat paikoilleen syksyllä 2019. Olin pidemmällä saikulla, työkaverit olivat onnellisia puolestani ja nyt teen huhtikuuhun saakka pienempää työprosenttia. Näistä kaikista oon avannu enemmän blogini puolella. Tsemppiä sinulle! 🙂

    1. Onpa kurja kuulla! Mutta niin se taitaa useammalla meistä mennä, ettei sitä haluta uskoa todeksi 🙂 Mulla taisi sairasloman alettua mennä vielä noin kuukausi oikeasti sisäistää asia!

      Mäpäs tulen tutkailemaan sun blogia! Toivottavasti voit nyt paremmin <3

  2. Häpeä oli musertava ja lisäksi, kun tiesin työpaikalla tapahtuvan paskan puhumisen minusta murenin palasiin enkä koskaan saanut itseäni enää kasaan.

    1. Onpa kurjaa kuulla. On kyllä niin totta, että työpaikan ilmapiiri ja kulttuuri vaikeuttaa entisestään avun hakemista. Miten voit nyt? Toivottavasti hyvin 😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *